Anu Kovalainen - Vanha blogi

Blogi

19.5.2009

Johan tässä useampi päivä edellisestä kirjoittelusta on vierähtänytkin.
Tekemistä, miettimistä, stressaamista, muistettavaa, ja muuta pohdittavaa on riittänyt siinä määrin, ettei ole ollut tarpeeksi taukoja luovalle ajatustyölle, ja väkisinkään kun sitä ei esille saa, niin ilman on ollut tyytyminen tovin aikaa. Piirtämistäkin on riittänyt ja kelit ovat olleet varsin suotuisat ulkosalla liikkumiseen joten tylsistymään ei ole päässyt.

Kevät alkaa olla pitkällä jo täälläkin päin Suomea, ja kerran kunnolla vauhtiin päästyään sen etenemistä ei pysäytä mikään. Hiirenkorvat ovat ilmestyneet koivun oksiin huomaamatta, eläimet liikkuvat ja ääntelevät ahkerasti välittämättä ohikulkevien lenkkeilijöiden läsnäolosta ja ruoho on alkanut vihertää ihan kunnolla. Eilen kävin illalla lenkkeilemässä Kajaaninjoen laitamia myötäilevällä Renforsin lenkkipolulla jonkun matkaa, piti pysähtyä välillä ottamaan muutamia valokuvia todisteeksi lähestyvästä kesästä.

Kuten tästä yhdestä kuvasta voi päätellä, matkan varrelta löytyi iltapuuhissaan touhuileva siili, joka ilmeisesti säikähti lähestymistä ja vetäytyi samantien palloksi. Jospa tuo luontokappale kuitenkin toipui järkytyksestään ja pääsi jatkamaan touhujaan kaikessa rauhassa.

Viime viikonloppuna Kajaanin maisemissa näkyi (ja kuului) jotain hieman tavallisuudesta poikkeavaa. Nimittäin metsien keskelle kokoontui runsas määrä näyttäväksi laiteltuja nelipyöräisiä, Backwoods Cruising -nimellä järjestettyyn tapahtumaan. Pitihän se itsekin käydä katselemassa toisten kätten jälkeä, ja löytyihän sieltä monta kaunista yksilöä joilla itsekin olisi saattanut kehdata ajella. Itse Bemarien ystävänä löysin viime vuoden vastaavasta tapahtumasta poiketen monta tuon saksalaisen laatumerkin valioyksilöä joissa silmä lepäsi. Toki eivät muutkaan automerkit niiden rinnalla kalvenneet alkuunkaan, sen verran ajalla ja rahalla panostettuja menopelejä sieltä löytyi.

Yleensä autoharrastus mielletään pitkälti miehiseksi puuhasteluksi, mutta johtuen varmaan jo pienenä tyttönä omaksutuista poikien leikeistä ja leluista (en omistanut pienenä yhtään nukkeja tai muita "tyttöjen leluja", sotaukkoja ja NHL-tavaraa kylläkin..) ja koko tähänastisen elämän kestäneestä kiinnostuksesta koneita ja laitteita kohtaan itse olen kovin kiintynyt autoihin. Ehkä minä tietyllä tapaa halusin isän mieliksi olla pienenä enemmän poika kuin mitä tyttö, kun veljiä minulla ei ole lainkaan, joten asiaa sen kummemmin tiedostamatta kasvoin kiinnostumaan kaikista enemmän tai vähemmän poikamaisista jutuista. Hiuksetkin leikkasin ala-asteella poikamaisen lyhyiksi (sai olla ensimmäinen ja viimeinen kokeilu) ja tyttömäisten hameiden sijaan minulla oli samanlaisia vaatteita, mitä pojatkin pitivät. Koulun välitunneilla piti leikkiä vuoren kuningasta tai muita varsin raisuja ja kovaotteisia leikkejä. Nyt sentään olen ihan luonnostaan kiinnostunut enemmän naisia koskevista jutuista, mutta autot (ja muutkin koneet ja laitteet) eivät ole kiinnostuksen kohteina kadonneet minnekään. Kävinhän minä ammattikoulunkin maatalouspuolella jossa sai toteuttaa mielihalujaan isojen poikien lelujen kanssa ihan joka lähtöön.

Minulle autot eivät ole koskaan olleet pelkkä väline, jolla liikutaan paikasta A paikkaan B, vaan ne ovat jotain paljon enemmän. Ne ovat kuin oman persoonan jatkeita, väline jolla tuodaan omaa itseään esille ja jonka avulla voi toteuttaa itseään aivan kuin musiikin, taiteen tai kukin minkä tahansa parhaakseen katsoman apukeinon kautta. Ex-Bemarikin, josta vähän taaempana tässä blogissa oli juttuakin, oli ja on edelleen rakas ja minulla ollessaan enemmän kuin perheenjäsen, eikä vain kasa peltiä, nahkaa ja muovia.
Jostakusta voi kuulostaa hullulta, mutta suotakoon jokaiselle meistä hieman pakkomielteitä ja omituisuuksia - ja taiteilijoille niitä onneksi suodaan hieman tavallista avokätisemmin.

Jos minulla olisi tarpeeksi taitoa, aikaa ja rahaa (jotka kaikki kolme ovat tässä enemmän kuin tarpeen) en epäröisi hetkeäkään, mitä päivät ja illat tekisin. Niinpä, laittelisin autoja. Saan kiksejä jo pelkästään sen ajattelemisesta, että mietin visioita sellaisista autoista jotka haluaisin omin käsin saada konkreettiseksi. Monta erilaista alustavaa näkemystä on olemassa, mutta ehkä pisimpään mielessä ollut projekti on sellainen BMW, jossa toistuu kaksi väriä, musta ja punainen ja jossa on molempia värejä sisältävä nahkasisusta ja pellissä itse suunnitellut tribaalimaalaukset. No, ehkä siitä ei tässä vaiheessa tämän enempää, mutta jos hyvin käy, joku kaunis päivä omassa pihassa vielä komeilee sellainen.

Joka tapauksessa, viime viikonlopun autotapahtuma oli kaikenkaikkiaan varsin onnistunut, aurinko paistoi ja ihmisiä virtasi ihastelemassa alansa asiantuntijoiden kätten jälkeä. Toivottavasti kyseinen tapahtuma pitää pintansa jatkossakin, jotta saadaan tänne Kainuun korpimetsien keskelle edes kerran vuodessa tuulahdus suuren maailman vaikutteista.

Tältä erää ei enempää, kokeillaan syvällisempiä pohdiskeluja paremman inspiraation toivossa pikimmiten.

14.5.2009 Virallisesti vanhanpiian iässä

...vai miten se oli?

24 on kuulemma ennenvanhaan ollut "virallinen" vanhanpiian ikä, sanoi oma äitini. Ei sillä, että minusta vanhaapiikaa saisi, on nimittäin jo kertaalleen tullut naimisissa oltua, mutta kuulemma yleisesti sen ikäinen naishenkilö on ennen mielletty vanhaksipiiaksi jossei miestä ole saanut katseltua itselleen eikä "päässyt" naimisiin.

Tuota naimisiin "pääsemistä" täytyy kommentoida, kun se niin terävästi sattuu korvaan. Ehkä ennen Suomessa, ja nykyäänkin monissa maissa on naiselle elämän tarkoitus ja päämäärä päästä jonkun hyvin toimeentulevan miehen elätettäväksi, eli naimisiin, ja paikoin täälläkin puhutaan ohimennen siihen suuntaan että nainen ei voi olla elämäänsä onnellinen yksin, ja naimattoman naisen täytyy olla vähintäänkin niin kamalan näköinen ettei sitä yksikään mies ole huolinut. Itse en vaan voi käsittää tällaista ajattelutapaa. Ehkä minut on aivopesty Sinkkuelämää -sarjan kautta, ja näen siksi täysin normaalina sen vaihtoehdon, että nykynainen elää yksin, käy töissä, ei hanki lapsia ja ei välttämättä halua/ehdi etsiä miestä rinnalleen. Joskus näen koko tilanteen jopa niin päin, että vain epätoivoiset naiset koettavat päästä naimisiin elätettäväksi, kun taas ne naiset, joilla on vara valita eikä ole taloudellistakaan pakkoa hankkia elättäjää, kaihtavat koko naimisiinmenoa kuin pahinta painajaista.
Itse kerran naimisissa olleena voin omalta kohdaltani sanoa, että ainakaan silloin se ei ollut yhtään sitä, mitä olisin halunnut, vaikka ilmeisesti nuorena ja helpommin johdateltavana sitä uskoikin niin. Mietin ennen häitä, että tästä alkaa sellainen turvallinen ja vakaa elämä ja on jotenkin hienoa olla naimisissa, aivan kuten yleisen käsityksen mukaan, kai sitä jotenkin luuli että nyt on todistanut muillekin jotakin kun on naimisiinkin "päässyt". Mutta totuus oli varsin kaukana ainakin minun kohdallani - jo juuri häiden alla sekä varsinkin heti niiden jälkeen minut valtasi lähinnä pienimuotoinen paniikki. Pelkäsin, että olisin kahlittu loppuiäkseni johonkin, kelasin hädissäni mielessäni siihenastista elämää ja mietin, mitä kaikkea olisin vielä voinut tehdä ja saavuttaa ennenkuin minusta tulee vaimo, toisinsanoen kaikkien silmissä ja virallisissa papereissa tuomittu puolikas miehestä. Kaikestako minun tulee nyt olla tilivelvollinen, joudunko jättämään katkerat hyvästit ennen niin impulssiiviselle ja hetkessä elävälle persoonalle, joka siihen asti olin ollut? Täytyykö minun nyt alkaa esittää kunnon vaimoa, pukeutua vanhahtavasti, alkaa koota uutta tuttavapiiriä joka koostuu kohtalotovereista, miettiä perheen perustamista koska kuitenkin kaikki häissä olleet ja niistä kuulleet sukulaiset ja tutuntutut alkaisivat kuitenkin odotella ja kysellä jälkikasvun tilanteesta ennen pitkää? Saanko toteuttaa itseäni enää samalla tavalla, tehdä asioita hetken mielijohteesta ja vain ottaa ilon irti elämästä?
Minun teki mieli huutaa, olisin halunnut vain juosta karkuun ja olla kaikkien tavoittamattomissa. Ehkä se tuli aavistuksen liian myöhään, mutta kuitenkin tajusin hyvin pian, mitä minä ainakaan en elämältäni sillä hetkellä halunnut. Enkä tiedä tulenko haluamaan koskaan.
Nykymaailma antaa naisille paljon eri vaihtoehtoja. Naiset voivat kouluttautua, tehdä töitä siinä missä miehetkin, tehdä uraa. Ei ole mitään syytä sille, että pitäisi väkisin katsella jostain joku mies vaikka kaikki olisi vallan hyvin omillaankin. Eikä asetelma ole todellakaan enää sama kuin mitä ehkä joskus vielä useampi vuosikymmen takaperin, vaan tuntuu että jopa päinvastoin. Naimisiin menevät paljolti sellaiset, jotka haluavat turvatun tulevaisuuden tai jotka pelkäävät muutoin menettävänsä vaivalla saamansa miehen/elättäjän, ja ne naiset, joilla on enempi varaa valita ja joilla ei ole mitään pakkoa kenenkään siivelle heittäytyä, ottavat täysin rinnoin irti kaiken ilon sinkkuelämästään ja panostavat enemmän omaan hyvinvointiin. Joku voi sanoa, että itsekästä, mutta minä voisin sanoa, että paskan marjat. Kun kerran maailma tarjoaa mahdollisuuden naiselle elämään ilman palloa jalassa, kyllä siihen tilaisuuteen saa ilman huonoa omatuntoa myös tarttua. On ilo nähdä itseensä panostavia, sekä sisäisesti että ulkoisesti kauniita ja hyvinvoivia naisia niiden liian monien naimisiinmenneiden, jo nuorena tätiytyneiden ja itseensä panostamisen unohtaneiden valtaamassa maailmassa.
Joissain asioissa suomalaiset naiset voisivat ottaa oppia ulkomaisista kanssasisaristaan, sillä tiedossa on, että geneettiseltä pohjalta katsottuna suomalaiset naiset ovat erittäin kauniita ja sitä myöten lähtökohdat ovat mitä loistavimmat, mutta valitettavasti suurin osa tuhlaa sen täysin hukkaan. Ulkomaiset naiset jaksavat panostaa myös ulkoiseen kauneuteen ja hyvinvointiin, vaikka eivät luomuna välttämättä pärjäisikään pohjoismaalaisille kaunottarille. Silti he onnistuvat muiden kiireiden ja perheen (joihin suomalaiset naiset tuntuvat aina vetoavan) ohella huolehtimaan itsestäänkin ja olemaan miesten mieleen. Suomessakin moni mies vähemmän lähtisi ulkomaille muiden naisten perään, jos suomalaiset oivaltaisivat saman mitkä esimerkiksi venäläiset, virolaiset ja muut jo aikoja sitten. Se ei nimittäin ole negatiivisessa mielessä toisen miellyttämistä, jos haluaa näyttää kauniilta, laittautua ja olla "itsekäs", se on myös pitemmällä tähtäimellä ajatellen parisuhteen, joko nykyisen tai tulevan, etu. Eikä se ole niin vaikeaa ja aikaavievää kuin kuvitellaan, ilmeisesti se mielletään vain turhan vaivalloiseksi, helpompihan tuntuu olevan syödä, lihoa ja kulahtaa ja vakuutella itselleen samalla sitä, että naisella on oikeus olla sellainen kuin haluaa ja toisten miellyttäminen on epätoivoista ja arvostella kaikki itseensä panostaneet naiset miestennielijöiksi joilla ei ole muuta tehtävää kuin vikitellä itselleen kaikki vapaat ja varatut miehet. Suotakoon heille siinä tapauksessa se ajattelutapa, mutta silloin ei voi syyttää muita kuin itseään jos oma ukko käy toistamiseen pitkillä "kalareissuilla". Itsensä kunnossa pitäminen ei vaadi muutakuin vain vähän itsekuria, edes rahaa se ei vaadi yhtään enempää, mutta ilmeisesti tuo itsekuri onkin sitten se tekijä joka suomalaisilta naisilta tässä maassa puuttuu kokonaan. Kaikki tulee helpolla eteen ja jos vielä joku mies elättää, niin on liian helppoa vain jäädä makaamaan ja syömään neljän seinän sisälle.
Yleinen sekä naistenlehtien sun muiden tahojen harjoittama propaganda on ilmeisesti aivopessyt suomalaiset naiset luulemaan, että miehet haluavat kokonaan luomun, meikittömän, peiliä omistamattoman "muodokkaan" naisen (hei, muodokas ei tarkoita vyötärölihavaa niinkuin jotkut ilmeisesti ymmärtävät, vaan miesten mieleinen muodokkuus ilmenee aivan muissa kehonosissa, ja vain niissä).

Niin ja pahoittelut paikoitellen rankoista yleistyksistä. Olisi hieman työlästä alkaa erittelemään jokaista yksilötapausta ja poikkeusta erikseen, niin ja pitäähän minunkin kokeilla miltä tuntuu vaihteeksi mennä tässä maassa siitä mistä aita on matalin, kun kerran monet muutkin niin tekee.

Mutta eipä aiheesta nyt liikoja kuitenkaan, syntymäpäivä on vain kerran vuodessa ja kello 9.26 aamulla joten eipä muuta kuin synttäreitä juhlimaan!

Nyt sitten vain seuraavaa 24 vuotta odotellessa.

Mahdollisesti lisää juttua/kuvaa illemmalla, jos vain kaiken muun puuhailun ja kiireen ohella ehtii.

11.5.2009

Äitienpäivä tuli ja meni ja uusi viikko pääsee taas starttaamaan, varsin aurinkoisissa merkeissä näköjään, ainakin vielä. Tosin kello onkin vasta puoli seitsemän aamulla, joten tämän päivän säätilannetta ei parane vielä sen kummemmin kommentoida. Sama kaava on toistunut nimittäin jo monena päivänä perättäin - aamu on aurinkoinen ja muuttuu puolenpäivän maissa viimeistään pilvisen sateiseksi. Mutta mennään sillä mitä annetaan.

Taas olisi tiedossa jos jonkinlaista hommaa, pitäisi juosta asioilla ja täytellä papereita ja tehdä töitä sun muuta, onneksi ei kuitenkaan mikään tappotahti ole tiedossa niin ehtii tekemään jotain muutakin mielekästä. Ja torstaisen syntymäpäivän merkeissä pitää melkein osata ottaa vähän ronskimmallakin kädellä iloa irti.
Vielä jos tämän kaiken hulinan ja kiireen keskellä olisi mies ja lapsia niin hulluksi kai sitä vähemmästäkin tulisi. Siinä tapauksessa tosin varmaan osaisi kanavoida voimavarat vähän eri kohteisiin kuin mitä tällaisessa elämäntilanteessa, mutta silti, ei kyllä passaa valittaa. Toiset on ehkä luotuja olemaan äitejä ja hössöttäviä ja nalkuttavia aviovaimoja, joten suotakoon heille se ilo ja osa tässä elämässä. Ja ettei kukaan ottaisi nokkiinsa (kuten huomaan melko monen tekevän johtuen ajoittain melko suorapuheisesta luonteesta joka sukuvikana omalle kohdalle on siunaantunut), pitää todeta huomautuksena tähän väliin ettei suinkaan kaikki lapsia hankkivat ja naimisiinmenevät naiset ole niitä "nalkuttavia ja hössöttäviä", mainitsin vain tämän selkesti erottuvan ryhmän erityispiirteitä. Jos Luoja suo, ties vaikka itsekin joku päivä löydän itseni tilanteesta, jossa voin katsoa peiliin ja todeta olevani virallisesti vaimo ja äiti, mutta juuri tällä hetkellä nuo sanat kuulostavat vieraalle ja kaukaiselle eikä yhtään sille, mikä jaksaisi yhtään edes ajatustasolla kiinnostaa.

Varsinkin kun seuraa vierestä joidenkin "onnellisten perheiden" edesottamuksia, missä arkipäivää ovat riitely, valvominen, mustasukkaisuus, parisuhteen väljähtyminen, ulkoinen kulahtaminen (itsestähän ei saa/voi/ehdi enää huolehtia ulkoisesti enää lapsenteon jälkeen ollenkaan, eihän? Itsekästä, vai miten se oli?) ja koko elämän muuttuminen liian vakavastiotettavaksi ja harmaaksi, alkaa tämänhetkinen elämäntyyli vaikuttaa suorastaan niin häikäisevältä, että aurinkolasit neljän seinän sisälläkin ovat kohta tarpeen.

Kaikkein koomisimpia tapauksia ovat sellaiset "äidit", jotka hankkiutuvat tahallaan raskaaksi (tai aivopesevät miehensä luulemaan että se on juuri sitä mitä hän elämältään tarvitsee) pitääkseen parisuhteen kasassa (oikeasti, voiko olla kamalampaa ja epätoivoisempaa keinoa koettaa nalkita mies itselleen kuin mitä tämä?), sitten ripustautuvat miehen rahapussiin ja päättävät oikeudekseen olla petolinnun irvikuvan näköisiä koska "hehän ovat vain hyviä äitejä kun omistautuvat kokonaan lapselleen eivätkä ajattele itseään". No, ehkä sen huomaa joku vähemmän kaunis päivä että parisuhdehan voi vallan loistavasti sitä rataa - saahan sitä yrittää laittaa miestä liekaan ja estää käynnit baareissa ja milloin missäkin, mutta ei ole vamaan maailman onnellisin osa olla se nalkuttava ja kulahtanut perheenäiti joka ei ikinä voi tietää missä mies menee ja kenen kanssa, varsinkin kun niin paljon helpommallakin voisi päästä pitääkseen parisuhteen kaiken lisäksi vielä hyvänä. Vielä vöhemmän käy kateeksi sitä miespoloista. Moni varattu mies olisi vähemmän iskemässä baareista naisia jos ei tarvitsisi elää pelko takaraivossa siitä, että oma nainen näyttää ikäistään vuosikymmenen jos toisenkin vanhemmalle, tätiytyneelle emännälle tai että täytyisi vältellä kotiintulemista nalkutuksen ja saarnan pelossa. Fiksu nainen miettii nämäkin asiat etukäteen ja panostaa aavistuksen enemmän ennaltaehkäisevään toimintaan, jolloin koko asetelma voikin kääntyä niin, että mies ei omasta tahdostaan enää edes halua viihteelle eikä toiset naiset edes ajatusmielessä kiinnosta.

Se on juttu toinen, jos miesvalinta on mennyt jo alusta saakka pahimman kerran vikaan ja on tullut rakastuttua kunnon renttuun ja salaa suunnitellut pelastavansa jonkun miehenrontin kurjalta poikamies- ja baarielämältä ja luulee voivansa muuttaa tällaisen miehen uskolliseksi ja rakastavaksi perheenisäksi. Sitten ei auta muutakuin elää oman valintansa kanssa ja kärsiä seuraukset.

Mustasukkaisuus on myös yksi järjettömimpiä asioita mitä voi olla, ja sen ilmenemismuodot mitä koomisimpia. Omalla kohdalla en onneksi ole kovin hurjaa mustasukkaisuutta joutunut kokemaan, enkä todellakaan halua kahlita ja kieltää ketään toistakaan sellaiseen helvettiin. Ihan maalaisjärjellä voi jokainen päätellä, että onnellinen parisuhde ei todellakaan rakennu siitä, että sanotaan mitä toinen saa tehdä ja mitä ei, ja määrätään, rajoitetaan ja kysellään toisen menemisistä ja tulemisista. Terve luottamus kuuluu tietääkseni jokaiseen kunnon parisuhteeseen, ja jossei sen vertaa suhteesta löydy, mitä järkeä sitä on edes jatkaa?
Olen sivusta joutunut seuraamaan mitä naurettavimpia keinoja kontrolloida toisen ihmisen elämää, jotkut jopa pitävät täysin hyväksyttävänä ja normaalina sitä, että tutkitaan toisen puhelinta, sähköpostia, jopa pankkitiliä, nimenomaan etsitään mahdollisia vähänkään epäilyttäviä todisteita jostain mistä on kielletty. Aukaistaan kaikki toisen kirjeet, käydään läpi lompakosta löytyvät kuitit, suunnitellaan vähintään ajatustasolla kaikkien kumppanin exien murhaamista vaikka oma historia sillä saralla olisi vähintäänkin värikäs, kysellään ja soitellaan toisen perään joka viiden minuutti ja keskitetään joko ajatuskapasiteetti sen pohtimiseen ja laskemiseen että puhuuko se nyt totta ja oliko se siellä missä sanoikin ja kenenkähän seurassa se siellä oli. Aivan sairasta ja käsittämätöntä toimintaa, jota jotkut raukat vielä koettavat pienessä, sairaassa ajatusmaailmassaan mieltää normaaliksi! Joskus tähän yhtälöön kuuluu vielä väkivalta, ja viimeistään sen ilmettyä pitäisi jokaisen päässä alkaa raksuttamaan että nyt on asiat pahemman kerran vinossa. Itse en ole koskaan lyönyt puolisoa tai joutunut kokemaan miltä tuntuu olla vastaanottava osapuoli, enkä voi edes kuvitella miten pahasti täytyy olla palikat vinksallaan sellaisella ihmisellä joka pystyy edes harkitsemaan sellaisen ihmisen lyömistä, jota muka väittää rakastavansa! Sellainen ihminen on kai käsittänyt väärin sen sanonnan, jonka mukaan viha ja rakkaus ovat lähellä toisiaan. Ehkä ovatkin, mutta tässä ei ehkä haettu mitään fyysistä vihan ilmenemismuotoa. Suorastaan järkyttävää, ällöttävää, vastenmielistä.

Voiko joku muka kuvitella että mustin sukin syntyy onnellinen, terve ja kestävä parisuhde? Jotkut hurjat jopa vetää riitoihin vielä omat ja puolison sukulaiset mukaan ja koettaa haalia itselleen paskanjauhannalla komean taustajoukon jotta toinen ei uskalla oikeasti edes harkita eroamista, vaikka koko niinsanotussa parisuhteessa ei ole enää mitään hyvää jäljellä. Toivottavasti sellaiset ihmiset ymmärtäisivät ajoissa, mitä ovat tekemässä ja pelastaisivat sen mitä on jäljellä, ennenkuin on liian myöhäistä, vaikkakin kokemus on sen osoittanut että ei se ihminen tuosta vain pysty muuttumaan.

Sääliksi käy niitä osapuolia, jotka tällaisten hourupäiden kynsiin joutuvat, toivottavasti älyäävät ajoissa ottaa hatkat ja etsiä itselleen puolison, joka kunnioittaa toisen yksityisyyttä ja omaa sen verran tervettä itsetuntoa, että pystyy luottamaan toiseen niin paljon, ettei tarvitse edes miettiä sen henkilön puheiden ja tekojen todenperäisyyttä, jota väittää rakastavansa. Rakkaus on liian kaunis asia tuhottavaksi, ja niin vähällä vaivalla olisi niin moni parisuhde terveemmällä pohjalla, mutta ihmismieli ei ilmeisesti vain halua ymmärtää ennenkuin on jo liian myöhäistä.
Itse en haluaisi nähdä enää missään yhtään ainoaa varattua miestä tai naista iskemässä muita, pettämässä tai piilottamassa kihlasormusta lompakkoon baarijonossa, ja vaikka tekisikin mieli vetää samalta istumalta turpaan jokaista miestä jonka tietää olevan varattu ja jolla on mahdollisesti lapsiakin ja joka silti tulee ehdottelemaan epäsopivia asioita yön pimeinä tunteina ja joskus jopa selvinkinpäin, sitä herää silti ajattelemaan että ehkä he ovatkin ihan normaaleja, kilttejä miehiä, mutta epäonnekseen osuneet jonkun pirttihirmun tielle ja purkavat turhautumistaan kyseenalaisin keinoin. Sillä ketä kiinnostaa palata kotiin, jossa rakastavan ja hellän puolison sijaan odottaa kulahtanut mustasukkaisuuden ruumiillistuma ja loputon nuhdesaarna? Vai kuvittelenko vain, vai miksi omalla kohdalla ei ole koskaan ollut sitä ongelmaa että toinen lähtisi ennemmin baariin ja kavereiden seuraan vaikka olen jopa yleensä koettanut patistaa miestä lähtemään välillä viihteelle? Ja miksi kukaan miehen kavereista ei koskaan meinaa uskoa sitä, että mies on oikeasti vapaa lähtemään kotoa ilman naisen kirjallista lupaa? Sellainen menettely on nykymaailmassa ilmeisesti ennenkuulumatonta. On helpottavaa kun saa joskus aikaa ihan itselleenkin eikä tarvitse pelätä miehen tekemisiä vaikka tämä olisikin viihteellä kavereidensa kanssa, koska jos luottamus pelaa, parisuhdekin yleensä pelaa. Ja kaikki osapuolet ovat tyytyväisiä, niin yksinkertaista se on.

Siltikin, onneksi tällä hetkellä ei tarvitse edes omalta kohdalta pohtia moisia asioita vaan voi keskittyä analysoimaan näitä tilanteita ihan yleisellä tasolla. Itselle riittää tällä hetkellä, että on tilivelvollinen vain itselleen ja opettelee tuntemaan oman itsensä kunnolla, jotta voi sitten jatkossa opetella olemaan sellainen kunnollinen vaimo tai äiti, jos tarvetta tulee.

Vähän myöhässä mutta kuitenkin - hyvää äitienpäivää!

10.5.2009 Hurjapäitä ja grillausta

Koska vuorokausi on 26 minuttia sunnuntain puolella, laitetaan virallisesti päiväykseksi tuo kymmenes yhdeksännen sijaan.

Viime päivät ovat olleet varsin sateisia, ei nyt erityisen koleita, tai riippuu mihin vertaa, itsestä ainakin on tuntunut riittävän lämpimälle ulkosalla oleiluun ja lenkkeilyyn. Tänäänkin (tai eilen..mutta jos jätetään saivartelu sikseen ja puhutaan nyt lauantaista muodossa tänään, ettei mene liian sekavaksi) kävin läheisellä lammella lenkkeilemässä, tuli siinä muutama kilometri putkeen käveltyä sellaista maratonitahtia ja vuoroin juostua että kunnon hikihän siinä tuli pintaan. Kuntoa kohottavaa lenkkeilyä ja muuta ulkona tapahtuvaa yhtään rankempaa liikuntaa olisi melko vaikea toteuttaa kovalla helteellä, joten siltä osin en pane ollenkaan pahakseni jos välillä onkin vähän viileämpää. Toki auringonkin on ajoittain suotavaa näyttäytyä jotten tyystin vesikeliksi mene.
Kyllä sen on huomannut viime aikoina, kun liikunnasta on tullut jopa entistä isompi osa arkea, että jos on yksikin päivä ettei harrasta liikuntaa niin olo on kuin suurenkin synnin tehneellä ja koko ajan on sellainen olo että nyt on päästävä piiskaamaan itseänsä. Välittömästi treenattua tulee sellainen euforinen ja itseensä tyytyväinen olo, mitä ei millään muulla ole tähän mennessä saanut aikaan. Jostainhan sen pienen ihmisen on kiksit elämäänsä haettava, ja itse ilmeisesti saan ne liikkumalla ja treenaamalla. Ehkä se on aavistuksen parempi tapa kuin mitä saada ne vetämällä perslärvit joka viikonloppu ja keräillä seuraavan päivän dagenefterinä hataria mielikuvia järkeväksi kokonaisuudeksi illan ja yön edesottamuksista. Kukin tyylillään.

Olipas muuten harvinaisen positiivinen yllätys tämä uusi Hurjapäät (Fast and the Furious) -elokuva, piti ihan elokuvateatterissa se käydä katsomassa, ja verrattuna siihen mitä edellisten osien perusteella osasi odottaa, loppuvaikutelma oli paljon positiivisen puolella.
Aikaisempien osien kliseidentäyttämillä juonenkäänteillä (nuori poika tulee räkänokkana isoon kaupunkiin ja osaa yllättäen ajaa autoa ja "pääsee piireihin" ja voittaa kisoja ja niin edelleen) ei ollut jalansijaa tässä elokuvassa, tosin itseä ajoittain häiritsee suunnattomasti tämäntyyppisten leffojen epärealistiset stunt-kohtaukset joissa kaikki epäinhimillisetkin temput onnistuu täydellisesti tuosta vain, mutta kun malttaa vain jättää moiset epäkohdat syrjään ja keskittyä nauttimaan mahtavista erikoistehosteista, kunnon actionista, viritetyistä autoista (ja Vin Dieselistä..) sekä muusta silmänilosta, on tämä elokuva varsin loistava elämys eikä missään vaiheessa elokuvaa tullut sitä tunnetta, että millon tämä loppuu että pääsee lähtemään pois. Päinvastoin, oli raaka paluu todellisuuteen olla minuutin päästä hurjista loppukohtauksista seisomassa tihkusateessa leffateatterin ulkopuolella ja katsella puolityhjää parkkipaikkaa, missä ei näy sen puolin Paul Walkeria, Vin Dieseliä kuin tuunattuja autojakaan. Eikä autoa käynnistettäessä konepellin alla murahda samaan sävyyn kuin mitä edellisen puolitoistatuntisen aikana ehti tottua kuulemaan.

Lisäksi elokuvan eduksi on sanottava, että oli varsin ilahduttavaa huomata, että karskille ja kylmälle Vin Dieselin esittämälle roolihahmolle oli kovan ulkokuoren jatkeeksi annettu myös inhimillinen puoli, ei mikään pelkkä "voittamaton supermies"-rooli. Samoin kuin itseä alkoi kiinnostaa James Bond -leffojen seuraaminen vasta Casino Royalen jälkeen, kun Daniel Craig toi jo aikakaudet itseään toistaneeseen Bond-leffojen joukkoon paljon inhimillisyyttä, haavoittuvuutta ja tunteita. Ei ainakaan minua kiinnosta katsella mitään epäinhimillisen voittamattoman ja sliipatun pukumiehen pintaliitoa, näennäistä räiskintää ja jokaisen vastaantulevan naisten kaatuilua lankattujen nappaskenkien juureen.

Millaisia sitten ovat omasta mielestä hyvät elokuvat? Vaikea kysymys, koska kyllä katson melko monenlaisia leffoja, mutta ehkä mieluiten jotain hyvin tehtyjä draamaelokuvia, jotka antavat ajattelemisen aihetta ja kertovat jostain realistisesta, koskettavasta aiheesta. Toisinaan jotkut amerikkalaiset hyvät komediat menee (muunkinmaalaiset, mutta parhaimmat on tähän asti tulleet rapakon takaa). Kolmanneksi tulee mieleen vanhat, kotimaiset elokuvat (eikä pelkästään vanhat, mutta myös ne jotka sijoittuvat historiaan), esimerkkeinä Täällä Pohjantähden Alla (ikuinen kestosuosikki, kirjana ehdottomasti vielä parempi), Kivenpyörittäjän kylä, Koirankynnenleikkaaja ja Kummelielokuva nimeltä Kultakuume. Nykyaikaan sijoittuvista kotimaisista elokuvista en kamalasti ole pitänyt, mutta olihan Pahat pojat noin esimerkiksi ihan katsottava. Kotimaisten elokuvien ongelmana on vain se, että niissä kiertää aina ne samat näyttelijät, ja itsellä tekee joskus tiukkaa ottaa vakavasti sellaista leffaa jossa on rooleissa lukemattomissa muissakin leffoissa esiintyneet naamat. Samoin muunkinmaalaisissa leffoissa, mielestäni parhaita ovat olleet ne leffat joissa näyttelijät eivät ole olleet entuudestaan tuttuja.

Kaikkein hirveimpiä leffoja mitä tiedän, on kaikki fiktiiviset supermies-leffat ja avaruuteen sijoittuvat Star Trekit ja ylipäätään kaikki missä on jotain yliluonnollisuuksia. Batman teki suuren poikkeuksen, ihan itsekin yllätyin miten hyvä elokuva oli tuo Yön ritari vaikken Batmanista koskaan ole sen erityisemmin pitänytkään. Siinä ei vain menty mitenkään liian överiksi vaan realistisuus silti kohtuullisissa määrin pysyi yllä koko elokuvan ajan, ja tälläkin hetkellä kyseinen leffa kuuluu omasta mielestä kaikkein aikojen parhaimpien joukkoon, suureksi osaksi loistavien näyttelijäntöiden ansiosta.
Minuun ei vain ikinä ole iskenyt mikään sellainen, missä mennään ihan liikaa yliluonnollisuuden ja fantasiamaailman puolelle, tosielämän tilanteet ja ihan oikea elämä antavat mielestäni ihan tarpeeksi aiheita hyvien elokuvien tekoon.

Asiasta seuraavaan, eilen pääsi ensimmäistä kertaa grillaamaan omalla takapihalla. Toki grillauskelejä olisi ollut jo pitkään, mutta kokemuksesta voin sanoa että jos tuon puuhan aloittaa liian aikaisin niin ei tahdo juhannuksena enää makkara maistua. Lisäksi oma takapiha on ollut aika luminen melko pitkään ja vasta nyt se on kunnolla lumeton. Tänäänkin tuli taas grillattua jos jonkinlaista evästä makkaroista ja vartaista ananakseen, huomenna sään salliessa uusiksi. Vaikkei tänäänkään loistokeli ollut, vaan illan mittaan sateli vettä ja oli pilvistä, niin kiva oli silti tunnelmoida grillin äärellä.

Nyt täytyy alkaa harkita vakavasti nukkumaanmenoa, tällaisia ajatuksia tällä kertaa, seuraavalla kerralla jotain muuta.

7.5.2009 Täydellinen Suomi?

Eihän sitä saanut yöaikaankaan mitään elämää suurempaa ajatusta irti, välillä yksinkertaisesti on vain ajanjaksoja jolloin kaikki luova ajattelu on ylivoimaista ja parempi keskittyä miettimään vain arkipäivän askareita.

Niiden ohessa tulin kuitenkin ohimennen miettineeksi ihmiskohtaloita, niin lähipiiristä, puolituttujen parista tai ihan tuntemattomien ihmisten kohdalle sattuneita, mitä voi lukea netistä, lehdistä ja uutisista. Välillä pitää ihan pysähtyä miettimään, miten paljon huonommin voisi omallakin kohdalla asiat olla, on ihmisiä jotka eivät ole synnyttyään tervettä päivää nähneet eivätkä siitä edes valita, sekä niitä, jotka ovat syyttömänä joutuneet onnettomuuteen joka on tehnyt heistä loppuiäkseen pyörätuolipotilaita. On myös niitä, jotka eivät ole ehtineet kauaa tätä elämää edes elää, eivätkä näinollen ole koskaan saaneet edes mahdollisuutta kokeilla siipiään tässä maailmassa. Ja sitten on tietysti niitä, jotka kirjoittavat yleisönosastolle katkeria kirjoituksia siitä miten koirat ja kissat paskantavat sinne minne ei pitäisi ja miten naapurin ikkunassa heilahtaa verho aina kun sinnepäin erehtyy vilkaisemaan - raukalla ei mahda olla omaa elämää ollenkaan?

En tiedä miksi se on Suomessa niin vaikeaa irtautua siitä loputtomasta valituksen ja marmatuksen kehästä, lopettaa isesääli ja kateus ja alkaa elää tätä elämää. Ottaa kaiken vaikeuksien ja harmaiden pilvien keskellä irti kaikki se mahdollinen saatavilla oleva ilo. Pitkään olen koettanut miettiä, mikä tästä kansasta tekee niin masentuneen ja itsemurha-alttiin, syytä olen koettanut etsiä niin pitkästä talvesta ja sen mukanaantuomasta pimeydestä (sekin on varmaan osasyy, annetaanhan masentuneille ihmisille nykyään myös valohoitoja) kuin myös kulttuuriin kuuluvasta taipumuksesta vaieta omista asioistaan ennenkuin on oikeasti jo liian myöhäistä - terapeutille meno on täällä enemmän häpeällistä kuin monissa muissa kulttuureissa, omista ongelmistaan ääneen puhuminen ei vain ole yleisesti hyväksyttyä vaan ilmeisesti sitä pidetään enemmän luonteenheikkoutena.

Iso syy jonka kuitenkin tähän kaikkeen olen näitä asioita miettiessäni löytänyt, on varmasti se, että Suomessa on asiat hyvin. Hullunkurista äkikseltään ajateltuna, mutta tarkemmin ajateltuna varsin mahdollista. Asiat ovat liiankin hyvin. Kenenkään ei tarvitse täällä koko elämänsä aikana tehdä päivääkään töitä niin halutessaan - perustoimeentulo on jokaiselle kansalaiselle järjestetty, kaikki on mietitty ja päätetty kansan puolesta. Holhoamalla varmistetaan se, ettei kenenkään tarvitse käyttää missään enää omia aivojaan. Täällä säädetään lait ja pykälät kaikesta mahdollisesta ja saadaan tuntemaan näitä määräyksiä rikkovat kansalaiset rikollisiksi niskottelijoiksi. Kenenkään ei tarvitse miettiä enää itse, missä polttaa tupakkaa vai polttaako ja jos niin kuinka paljon, laitetaan nyt vielä tupakkiaskit kaupoissa tiskin alle piiloon ettei kukaan alaikäinen vahingossakaan saa mielihaluja aloittaa kessuttelua kun näkee rivin L&M:ää hyllyssä. Eihän ne kullannuput mitenkään muutenkaan sitä pahaa tapaa voi aloittaa, eihän? Ihan kuin tässä maassa ei olisi tärkeämpiäkin asioita, mihin keskittää yhteiskunnan resursseja. Nuoriso voi oikeasti pahemmin kuin ikinä, vanhukset makaavat yksin laitoksissa, lääkäreitä ei riitä, mielenterveysosastoille on pitkät jonot ja ihmiset päättävät sinne pääsyä odotellessaan päivänsä oman käden kautta, ja täällä mietitään minne kaupassa piilotetaan tupakka-askit pois teinien näköpiiristä.

Se, että täällä voi vain elää ja olla tekemättä elämisen turvaamiseksi mitään, on todennäköisesti suuri syy siihen miksi kansaa masentaa. Vähemmästäkin tuntee itsensä tarpeettomaksi. Suomessa on turvattu sekin, että kuka tahansa meistä, oli sitten rikas tai köyhä, mistä lähtökohdista tahansa, voi päästä opiskelemaan lääkäriksi tai miksi tahansa haluaakaan ja vaihtoehtoja mitä alkaa elämässään tekemään, on suunnattomasti. Pitäisi tietää jo nuorena, minne haluaa suuntautua, ja jos ei tiedä kaikkien lukemattomien vaihtoehtojen joukosta, ei kestä kauaa kun eksyksissä oleva nuori syrjäytyy ja heittäytyy yhteiskunnan elätettäväksi. Jos katsoo köyhempien maiden ja eri kulttuurien kansoja, huomaa, että siellä ei välttämättä maan asiat ole hyvin, on sotaa, nälkää, köyhyyttä, naisten ja miesten välistä epätasa-arvoa. Mutta on myös paljon onnellisempaa kansaa. Siellä ihmiset eivät edes tiedä paremmasta, heille on usein selvää jo lapsesta saakka mikä heidän tulevaisuutensa on, ja he sopeutuvat siihen. Naiset eivät marmata asemaansa, vaan ovat tyytyväisiä kun roolijako on selvä; he hoitavat perheen ja mies elättää. Ei tarvitse miettiä ja pähkäillä, mitä kaikkea voisi elämällään tehdä, arvuutella että olisiko voinut valita toisin ja olisiko sittenkin pitänyt tehdä jotain muuta kun kerran oli mahdollisuus? Kokeillaan eri uravaihtoehtoja, vaihdetaan puolisoa, erotaan ja mennään taas naimisiin, aina kuitenkin etsitään vieläkin vihreämpää ruohoa aidan takaa. Kun meille annetaan mahdollisuus saavuttaa kaikki, me myös yritämme saavuttaa kaiken. Ei osata vain olla tyytyväisiä siihen, mitä on.
Monissa muissa maissa täytyy tehdä jotain selviytyäkseen, yhteiskunta ei ota heikoimpia vastuulleen vaan vain vahvimmat selviää - ihmisillä on jokin syy miksi jaksaa yrittää ja jotain, mitä tavoitella. Suunta on yleensä selkeä mutta sen saavuttaakseen täytyy nähdä vaivaa, toisinkuin täällä.

Suomi voi kuulostaa äkkiä ajateltuna paratiisilta - maa, jossa rahaa tulee tekemättä mitään, kaikki maksetaan valmiiksi, yhteiskunta pyörii hyvin ja kaikki päätetään omastakin puolesta, ei tarvitse nähdä minkään eteen vaivaa. Mutta täällä asuneena voin kyllä omalta kohdalta todeta, että en taatusti ole niin onnellinen, kuin mitä moni paljon huonommista lähtökohdista tullut, vaikka en nyt onnettomaksi itseäni koekaan. Kyllä se silti hätkähdyttää nähdä dokumentteja ja lukea tarinoita ihmisistä, joilla ei suomalaisiin verrattuna ole ehkä mitään, ainakaan materiaa, mutta joilla on omasta mielestään kaikki ja jotka hymyilevät päivästä toiseen kaiken keskellä.

Ei Suomikaan tosin aina ole tällainen ollut - ei tarvitse mennä edes kovin kauaa taaksepäin kun suomalaisilla oli asiat paljon nykyistä paremmin. Jostain, monien tekijöiden summasta vain kumpuaa se kiistämätön tosiseikka, että jos asioita ei aleta korjata, tämä maa on peruuttamattomasti menossa yhä syvemmälle suohon. Vaikkei ääneen pitäisi sanoakaan, voi yhtenä muutoksen ajanjaksoja pitää vuotta 1995, ja kaikkihan tietävät mitä sen vuoden alussa tapahtui. Suomen määräysvalta on sen jälkeen pudonnut melko olemattomiin, kun kurkun suoruudet ja susien suojelut päätetään aivan jossain muualla kuin täällä. Yhtä tekijää tai selitystä tälle kaikelle ei kuitenkaan ole, ja jokainen voi pohtia halutessaan nykytilanteeseen johtaneita syitä.
Ihmisten tulisi kuitenkin oikeasti herätä todellisuuteen, ennen kuin ammuskelut kouluissa ovat arkipäivää, eivätkä rajoitu enää vain kouluihin, ja ennenkuin nuoret yhä lisääntyvässä määrin tekevät elämästään itse lopun. Muutama vuosikymmen sitten oli ennenkuulumatonta, jos oppilas uskalsi sotkea koulukirjan tussilla tai sanoa opettajalle mitään vastaan, nykyteinit taas haistattelevat aikuisille minkä ehtivät ja kokeilevat rajojaan jatkuvasti milloin minkäkin päihteen vaikutuksen alaisena, eikä vanhemmilla tai yhteiskunnalla ole mitään haluja tai voimia yrittää edes löytää tälle ilmiölle rajoja.

Siinä mietintää tähän väliin, nyt pakko rientää kaupungille asioille, sillä sitähän tämä elämä suureksi osaksi on - byrokratiaa, virastoissa juoksemista, jonotusta, odottelua, epävarmuutta, kirjeitä ja lomakkeiden täyttöä, liitettä liitteen perään.

Oliko se lottovoitto syntyä Suomeen, vai miten se meni?

5.5.2009

Kello on tarkalleen kaksitoista päivällä, tärkeimmät aamuhommat on tehty ja uusi päivä voi vähitellen lähteä kunnolla käyntiin. Keli on nyt ollut vähän viilenemään päin ja vettä on satanut parin päivän ajan, mutta ainakaan omasta mielestä ei kyllä haittaa yhtään, kunhan se aurinkokin muistaa paistaa ja lämmittää välillä. Joskus on erittäin mukava kävellä ulkosalla raikkaan sateisessa kelissä tai olla sisällä ikkuna auki ja kuunnella sekä katsella sateen ropinaa. Sitäpaitsi, kesäkin tulee nopeammin kun välillä tulee vettäkin.

Eilen sain leivottua taas vaihteeksi, ja tänään voisi muiden kiireiden salliessa ottaa uusiksi, myös lenkillä olisi suotavaa käydä ettei ihan mene sisällä olemiseksi ja koneella työskentelyksi koko päivä. Siinäpä sitä suunnitelmaa täksi päivää ihan tarpeeksi, kuten aiemmin moneen otteeseen todettua, liika suunnitelmallisuus vain tappaa luovuuden.

Voisi taas ottaa lisää valokuvia tuolla ulkona liikkuessa, luonto on kaunis joka vuodenaikaan ja aina sieltä löytyy jotain uutta mitä tallentaa kuviksi ja sitä kautta muistoiksi. Joku päivä pitäisi hommata kunnollinen digijärkkäri kameraksi niin valokuvaaminen voisi olla jopa entistä hauskempaa - tosin siihen jäisi siinä vaiheessa todennäköisesti niin pahasti koukkuun, ettei juuri muuta enää ehtisi tai haluaisi tehdäkään.

Nyt täytyy kyllä todeta että tämä "väärään" vuorokaudenaikaan pohdiskelu ole ihan minun ominta juttua, pää on sekaisin ja täynnä kaikkia arkipäivän asioita, eikä mikään syvällisempi mietintä tunnu onnistuvan sitten millään vaikka useimmiten se tulee ihan luonnostaan. Täytyy ilmeisesti pitäytyä siinä ilta-/yöaikaan kirjoittelussa niin saa jotain pintaa syvempää ajatustakin esille. Mielessä kyllä pyörii paljon asioita ja aiheita josta voisi vuodattaa vaikka minkälaisen sepostuksen, mutta niihin ei oikein saa nyt mitään järkevää tolkkua eikä punaista lankaa ole mailla halmeilla, joten ehkä koostan niitä päässä vielä valoisan ajan ja koetan uudelleen sitten kun päivä kääntyy seuraavan puoleen, se taktiikka on toiminut ennenkin.

3.5.2009 Bemari, Kiihtelysvaara ja kova kiihtymys

Pohjois-Karjalan tomut ovat nyt takanapäin ja tutut Kainuun vaaramaisemat taas arkipäivää. Tuli käytyä Joensuussa tervehtimässä entistä Bemaria, hyvissä käsissä on ex-ajokki ollut ja vielä kehräsi (murisi) samaan tuttuun malliin kun pikku mutkan sillä kaupungilla ajelin. Joensuun kaupunkikin oli yllättävän kaunis, kerran siellä olen aiemmin käynyt mutta pikaisesti, ja silloin oli syksy ja pimeää, joten kunnon mielikuvaa tuosta itä-Suomen kaupungista ei ehtinyt sillon muodostua. Joensuu oli kuitenkin vilkas ja hyvin pitkälti Turkuun verrattavissa oleva kaupunki, vaikkei yhtä suuri olekaan, niin tunnelmassa ja ympäristössä oli paljon samaa. Kauniit joenrannat ravintoloineen, tori ja kioski, vanhat puurakennukset sun muut, kiva oli katsella ja kierrellä paikallisia maisemia.

Itse keikkapaikalla, reilun 30 km päässä Joensuusta, Kiihtelysvaaralla, oli vähän pienemmät ympyrät, maisemissa ei mitään vikaa, mutta täytyy sanoa että en itse ensimmäisenä olisi sille suunnalle muuttamassa. Maalla voisin toki asua, mutta tämä ei silti ollut aivan sitä mitä olen ajatellut niiksi maisemiksi joita hamaan loppuun asti jaksaisin katsella.
Keikka sujui aikataulun mukaan, bändi soitti aivan loistavasti, itse kuvasin kameralla keikkaa suurimman osan ajasta, välillä piti tyhjentää muistikorttia omalle kannettavalle jonka juuri tässä tarkoituksessa otin mukaan. Netti ei (yllätys) oikein meinannut kyseisillä korkeuksilla toimia, mutta sitähän sinne ei tultukaan selaamaan, vaan kyllä keskipisteenä oli tämä kovasti urakoinut ja ahkeroinut bändi. Keikkapaikan järjestelyissä tosin ilmeni "pieniä" puutteita, ja vaikka puitteet hyvälle tapahtumalle olisi ollutkin, ne oli kyllä sössitty melko lahjakkaasti. Taitohan se on tietysti sekin. Olisi lisäksi voinut suurin osa yleisöstä osoittaa useamman sadan kilometrin päästä asioikseen paikalle tulleelle bändille vähän suurempaa arvostusta kuin mitä nyt ilmeni. Mutta vahingoista viisastuu, ja kovan jupinan säestämänä kuului bändin sisältä kommentteja ettei tätä ryhmää samoissa maisemissa enää nähdä. Syytä siihen ei tarvitse kovin kaukaa hakea - jos puoli vuotta kyseistä keikkaa varten treenanneen bändin esiintymisestä tehdään yksittäisten henkilöiden oma show, lienee melko selvää että keikkapaikkojen uudestaanjärjestely tulee melko nopeasti kysymykseen. Eiköhän nuita paikkoja lähempääkin löytyne, sellaisia joissa meininki on edes aavistuksen verran asiaankuuluvampaa. Mutta silti oli kivaa kaikesta huolimatta, eikä voi lakata toistamasta sitä faktaa että itse esiintyminen sujui bändillä nappiin ja itsellä piti välillä oikeasti pysähtyä kuuntelemaan ja katsomaan oikein kunnolla miten hienoa työtä koko bändi teki. Varmasti parempaankin olisi ollut rahkeet jos olosuhteet olisivat olleet kaikin puolin kunnossa. Tulipahan nyt nähtyä nekin maisemat, ja saipa bändin logokin ensiesittelynsä. Kuva siitä löytyy piakkoin näiltä sivuilta, ja sekä se että muita kuvia keikalta löytyy myös täältä.

Kiirettä on pitänyt, jos jonkinlaista isompaa ja pienempää hommaa on syömässä tunteja vuorokaudesta ja silti jää paljon tekemättä. Ilta alkaa olla nytkin jo pitkällä ja leipomaan pitäisi vielä ryhtyä muiden töiden ohessa. Huominenkin on täynnä jos jonkinlaista ohjelmaa, mutta ei passaa valittaa. Synttäritkin olisi vajaan parin viikon päästä, ja taas on virallisesti vuosi lisää elettyä elämää mittarissa. On kyllä ollut opettavainen vuosi, enpä muista että koskaan olisi yhtä paljon oppinut ja vahvistunut ihmisenä henkisesti kuin mitä viimeisen vuoden aikana. Elämän kova koulu pitää siitä huolen, että vain vahvimmat selviää loppuun asti, ja se olisi pitkän tähtäimen tavoitteena itselläkin. Kulunut vuosi antaa siihen hyvät mahdollisuudet, ja innolla odottelen millainen on seuraava vuosi ja mitä voi sanoa oppineensa vuoden päästä samaan aikaan.
Jos en itse muista silloin kertoa, joku voi muistuttaa.

1.5.2009

Se on nyt sitten toukokuu.

Tänään lämpimässä (noin +15 astetta) ja aurinkoisessa kevätsäässä kävellessäni huomasin, että leskenlehtiä on jo melko monissa paikoin suuret määrät koristamassa tienlaitoja ja ojanvarsia. Lunta alkaa olla melko vähän, vain varjoisissa paikoissa on paikoitellen hajanaisia lumikasoja jäljellä, ja tietysti metsissä ja muissa paikoissa missä sitä on talven aikana kertynyt runsaasti ja minne aurinko ei niin voimakkaasti pääse lämmittämään. Mutta yhtä kaikki, kevät on joka tapauksessa menossa kovaa vauhtia ja kesä tulossa. Huomiseksi on luvattu vieläkin lämpimämpiä kelejä.

Treenasin tuossa tälle aamua stepperillä jo reilun tunnin ja kävin kävelyllä sekä vielä pitemmän lenkin, toisen puolen kuuluisasta Renforsin lenkistä. Oli kyllä harvinaisen mukavaa kävellä kameran kanssa aurinkoisessa ja lämpimässä kevätsäässä, tai oikeastaan jo enemmän kesäisessä säässä. Raatihuoneentorin jäätelökioskin kautta piti sitten tulla takaisin kotiin. Paljon oli ihmisiä liikkeellä, ihmekös tuo kun vappu on ja keli mitä parhain. Terassit olivat ääriään myöten täynnä, puistojen ja muiden virhealueiden nurmikoilla istui porukkaa ottamassa aurinkoa ja ihmiset olivat kaivelleet kesäautojaan pressujen alta, liikenteessä näkyi jos jonkinlaista härveliä.

Tänään tuli uudelleen leivottua munkkeja, lisäksi tein vielä teeleipiäkin ja ruuankin laitoin samoilla lämpimillä. Työhommiakin sain tehtyä olosuhteisiin nähden kiitettävästi, joten kaikenkaikkiaan ei mikään huono päivä ollenkaan.
Nyt pyörii taustalla MM-kiekko-ottelu, Suomi vastaan Slovakia, sitä tässä samalla seurailen kun muuta puuhailen. Iltapuuhien jälkeen varmaan kohtuullisen ajoissa nukkumaan että jaksaa hyvissä ajoin nousta Joensuuhun lähtlä varten.

Huomisen lämpimiä kelejä ja Crimson Rosen keikkaa odotellessa!

30.4.2009

HYVÄÄ VAPPUA KAIKILLE!

Se on sitten vappuaatto. Keli ainakin suosii - aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta varsin lämpimästi. Tähänastinen aatto on mennyt asioita hoidellessa pitkin kaupunkia, mutta onpahan nyt taas muutama byrokraattinen toimenpide pois päiväjärjestyksestä.

Kello näyttää parhaillaan puoli kahta päivällä ja pullataikina on tuossa kohoamassa ja odottamassa käsittelyä, tarkoitus olisi siitä paistaa iso kasa munkkeja kohtapuoliin. Muuten vappusuunnitelmat on melkoisen auki, vaikka aatto etenee kovaa tahtia, mutta pitää elää hetki kerrallaan ja katsoa mitä sitä kehkeytyy.
Ilmapallojakin olisi kasa puhallettavana jos oikein innostuu jossain vaiheessa virittelemään asuntoa vapputunnelmaan. Lenkillä täytyy ainakin tänään käydä (jo ihan munkeista kertyvien kalorien vuoksi, ja siksikin että näin hyvää keliä ei anna omatunto myöten hukata täysin sisällä istumiseen), myös stepperillä voisi treenata jossain välissä.

Lauantaina olisi se bändin keikka Joensuun suunnalla missä olisi ilmeisesti tarkoitus lähteä käymään, tänään olisi tehtävälistalla myös bändin logon maalaaminen stagelle asennettavalle kankaalle jotta ehtii lauantaiksi valmistua. Sapluunan sitä varten sain tänä aamuna valmiiksi. Kuva tuosta logosta tulee ehkä jo viikonloppuna näille sivuille, aiemmin ei passaa koska se on salaisuus vielä lauantaihin asti.
Sunnuntaina sitten hyvällä tuurilla olisi tarkoitus keritä kaverin kanssa kaupunkia kiertelemään, mikäli ei tule jäätyä Pohjois-Karjalan suunnalle yöksi. Vakaa tarkoitus on kuitenkin ollut tulla yötä vasten takaisin, ja kukas muu se rattia joutuu säätelemään kuin minä, kaikki muut taitaa olla enemmän tai vähemmän laitamyötäisessä ja jatkaa juhlia varsin pitkälle sunnuntain puolelle. Aikataulu ei vain anna periksi jäädä sille suunnalle maisemia ihailemaan kun muuten suunnitelmat ja tekemiset täällä päin Suomea kärsii.

On sitä vissiin melko raitis persoona, kun tarkemmin ryhtyy asiaa pohtimaan. Vaikka taiteilijaluonteisiin liitetään yleensä hyvin vahvasti alkoholi, on syvien tuntojen tulkitseminen onnistunut varsin hyvin tähän asti ihan pää selvänä. Ensimmäisen kerran koskaan join alkoholia vasta melkein 21-vuotiaana, toki maisteluita sitä ennen ei lasketa ja niitäkin on erittäin vähän, ja kyllä, ne olivat ihan vain maisteluita. Erehdyin vielä kerran maistamaan raakaa viinaa ja samointeinhän se oli sylkäistävä lähimpään lavuaariin. Tuo kuuluisa ensimmäinen varsinainen juomiskerta oli joskus huhtikuussa 2006 (eli aika tarkalleen 3 vuotta sitten) ja paikkana oli Muhos, tarkemmin sanottuna paikallinen Muhoskellari. Join ehkä 4 tai 5 Bacardi Breezeriä ja istuin aamuyöstä baarin edessä maha kipeänä ja raahasin itseni avustuksien saattamana parin sadan metrin päähän kaverin kämpille.
Ja aamulla vannoin, etten juo enää ikinä.

Se päätös melkein pitikin. Sen jälkeen olen juonut kyllä melko harvakseltaan, korkeintaan muutaman kerran vuodessa ja silloinkin onnettoman vähän, sen verran että on vähän jossain tuntunut, ja siinä se. Viimeisin kerta sijoittuu joskus joulukuulle, jolloin join ehkä sen 5-6 Breezeriä (kyllä, juon yleensä vain kyseistä juomaa, edes siideri ei meinaa maistua, muista puhumattakaan) ja sitä edellinen kerta on taas joskus viime heinäkuussa, saldona 4 pulloa samaa juomaa. Kyllä niistäkin minun kokoinen pieni ihminen laitamyötäiset sai kun tyhjään mahaan yhtä putkea kiskoi.
Syy vähäiseen juomiseen ei ole se, että olisin jotenkin periaatteiltani absolutisti, vaan ihan yksinkertaisesti se, ettei alkoholi vain maistu. Itsellä on aina ollut hauskaa selvinkinpäin, eivätkä tähänastiset humalakokeilut ole vielä näyttäneet toteen sitä luuloa, että humalassa voisi olla (ainakaan minulla) yhtään sen hauskempaa. Ja kaiken lisäksi tulee hauskanpito sillä lailla vielä halvemmaksikin eikä darrasta ole aamulla tietoakaan. Ja muistikin toimii. On suuri ilo muistutella jysäriä potevia kanssajuhlijoita edellisen illan ja yön tekemisistä ja sanomisista, kun itse muistaa kaikki yksityiskohdat ja kamera-addiktina todisteena illasta on yleensä vielä muistikortillinen todistusaineistoakin.

Eiköhän sen vähitellen ala uskoa, että alkoholistia minusta tuskin tulee (se ei ole kyllä koskaan kuulunut tavoitteisiinkaan). Nuorena oli niin paljon muuta tekemistä (lue: hevosharrastus ja piirtäminen) ettei vain kiinnostanut örveltää pitkin kyliä tai vetää salaa kännejä jossain kotibileissä, samoin kuin tupakkaakaan en ole koskaan edes kokeillut. Eikä tunnu siltä, että olisi jäänyt jostain paitsi, päinvastoin, tuntuu vain siltä, että on säästynyt hyvin paljolta. Hauskaa on silti ollu aina, ja sen kertoo varmaan muutama vuosi takaperin saatu lisänimikin, "duracell-pupu". Viina on viisasten juomaa, ja oikeiden ihmisten käsissä se on hyvä asia, kunhan ei ihan holtittomaksi sen käyttö mene, mutta itse en vain ole koskaan osannut kaivata sitä, enkä omalta kohdalta vain käsitä että mikä siinä humalassa on tavoittelemisen arvoista, varsinkin kun se harvemmasta ihmisestä tekee ainakaan selvinpäin katsottuna kovin hehkeää. Kukin silti tavallaan, hyvin minä olen tähänkin asti jaksanut alkoholilla terästettyä juhlijakuntaa vierestä katsella, joten miksei vastedeskin. Ja eiköhän tuota aina välistä tule itselläkin testattua, että miltä se terästetty juoma maistuikaan.
Vaikka nyt onkin vappu, ja ihmisten oletetaan viettävän se pitkin kyliä perskännejä kiskoen, niin itse en ainakaan tunne syyllisyyttä siitä, vaikka viettäisin koko juhlan kotona kirja kädessä istuen tai telkkaria katsellen.

Nyt munkinpaistopuuhiin, hyvät vaput vielä kertaalleen, kuulumisia taas kun kiireet sallii :-)

29.4.2009

Eipäs sitä eilen illemmalla enää ehtinyt tänne kirjoittelemaan, kun väkersin myöhäiseen iltaan asti sitä yrittäjän ammattitutkinnon näyttöä, ja sainkin sen valmiiksi jotta pystyin palauttamaan sen tutkinnon vastaanottajan arvioitavaksi. Eipä ne hommat silti siihen loppuneet, tekemistä olisi vaikka kuinka, ja tuntuu ettei ne tekemällä juuri vähene, mutta pitäähän sitä olla tekemistä ja haastetta elämässä ettei tylsistymään pääse.

Pitäisi tässä aloitella muutaman sähköpostin kirjoittaminen ja hoitaa muutama muu asia vielä ennen Suomi-Tsekki -jääkiekkopeliä. Olen nyt muutaman vuoden tauon jälkeen ollut uudestaan kirjeenvaihtoyhteydessä pariin amerikkalaiseen naiseen, tai no oikeastaan enemmänkin sähköpostiyhteydessä vaikka joskus tuli ihan perinteisiä kirjeitäkin läheteltyä. Kyseiset naiset tuli tutuksi sitä kautta, kun aikoinaan kirjoittelin sattuman kautta alkaneesta tapahtumasta johtuen amerikkalaisen poikabändin *NSYNC:in jäsenen Chris Kirkpatrickin kanssa, ja toinen näistä naisista oli Chrisin läheinen ystävä ja hoiti osan hänen asioistaan. Ja tämä toinen nainen näistä kahdesta taas oli edellisen ystävä. Muutaman vuoden ajan kirjoittelin melkein päivittäin sekä Chrisin että näiden naisten kanssa ja kuulumisia rapakon molemmin puolin vaihdettiin tiuhaan. Itse asiassa myöhemmin juuri Chrisin kautta laitoin muutaman sähköpostin Justin Timberlakenkin kanssa sekä vielä kolmannenkin bändin jäsenen eli Lance Bassin kanssa, muistan elävästi miten Justin kertoi sillon olleensa parhaillaan Euroopassa kiertueella ja että mitä Britneylle silloin kuului. Niin, hehän olivat silloin vielä yhdessä.
Läheteltiin Chrisin kanssa muutamia ihan perinteisiä kirjeitäkin, ja häntä kiinnosti kovasti kuulla Suomesta kaikki mahdollinen. Lähetin hänelle paljon valokuvia sekä suomalaisten artistien cd-levyjä, kuten Fintelligensin, Bomfunk MC'sin, Daruden ja The Rasmuksen cd:n, joista varsinkin jälkimmäisestä hän kovasti piti. Fintelligens kuulemma kuulosti hyvältä, vaikkei hän sanoista mitään tajunnutkaan.
Piirroksiakin lähettelin paljon, ja juuri eilen tältä toiselta naiselta saamassani sähköpostissa hän sanoi niiden olevan vielä tallessa. Chrisille opetin joitain suomenkielisiä sanoja, koska hän itse oli kiinnostunut niitä oppimaan ja kyseli usein, miten mikäkin ilmaistaan suomen kielellä. Myös kirosanoja hän kovasti kyseli, koska ne kuulemma kuulostavat suomen kielellä ilmaistuna niin hyvälle :D
Chris oli Pennsylvaniasta kotoisin, tarkemmin sanottuna Clarionista, ja oli/on edelleenkin vankkumaton Pittsburgh Penguinsin kannattaja. Vaikken itse näytäkään miltään ideaaliselta ja tyypilliseltä jääkiekkofanilta (enkä kyllä varsinaiseksi "faniksi" itseäni mielläkään), olen aina tykännyt jääkiekosta, varsinkin juuri Penguinsien joukkueesta eniten. Ala-asteen loppupuolella olin kova NHL-fani ja omistin lukuisia eri joukkueiden fanitavaroita NY Rangersin takista, Mighty Ducksien lippalakista ja Sharksien repusta ja penaalista lähtien. Silti Penguinsissa oli jotain mikä viehätti kaikkein eniten.
Chris puhui useaan otteeseen, että olisi halunnut minun tulevan jenkkeihin vierailulle, samaa puhuivat myös nämä naiset silloin ja viimeksi eilen sain samasta suunnasta kutsun tulla rapakon taakse. Harmi vain, että tahtoo olla melko hintava vierailu sellainen, mutta eihän sitä tiedä milloin sitä tulee hetken mielijohteesta lähdettyä katsomaan miltä siellä mantereella näyttää.
Nyt viime aikoina en juuri ole Chrisin kanssa ollut tekemisissä, mitä nyt Facebookin kautta jotain, mutta voisi taas pitkästä aikaa kysellä mitä hänelle kuuluu nyt kun bändin parhaat vuodet ovat takanapäin. Pari päivää sitten virkistin muistia ja katselin yhtyeen livekeikkoja ja musiikkivideoita netistä, ja täytyy todeta se fakta että olihan se mieletöntä aikaa kyseiselle bändille kun meno oli kovimmillaan. Ihme, että Chrisillä riitti sen kaiken ohella vielä aikaa keskustella siinä määrin fanien kanssa. Alunperinkin Chris aloitti koko yhteydenpidon, itse en ollut tehnyt muutakuin kirjoittanut jonkun ihan yleisen viestin jollekin bändin epäviralliselle foorumille, ja viestissä taisi näkyä kotimaana Suomi. Ei kestänyt kauaa, kun hän laittoi sähköpostin ihan puhtaasta mielenkiinnosta Suomea kohtaan, ja siitä se sitten lähtikin.
Oli sekin melkoista aikaa elämässä..välillä pitää ihan kunnolla pysähtyä miettimään mitä kaikkea sitä on ehtinyt kokea tähän mennessä tässä elämässä. Paljon on koettu, mutta paljolta on myös säästynyt.

Kello meni kirjoitellessa ja muuta tässä koneella puuhaillessa sellaista vauhtia eteenpäin, että nyt taitaa olla kriittiset ajat lähteä käymään liikenteessä mutka ennen peliä kun on tunti aikaa pelin alkuun, voisi vaihteeksi tehdä jonkin veikkauksen Suomi-Tsekki pelistä niin olisi enemmän jännistystä seurata peliä.

Nyt siis täytyy rientää mutta palaan taas jossain välissä päivittämään kuulumisia.

28.4.2009

Tällä kertaa pikaiset kuulumiset ihan ihmisten aikoihin, eli iltapäivästä. Tässä sattui olemaan muiden hommien ohessa sen verran aikaa, että ehtii jotain kirjoitella tännekin, vaikka toki hommaahan olisi vaikka muille jakaa, kyse onkin siitä mihin tärkeysjärjestykseen mitkäkin tehtävät laittaa.

Ruoka valmistui juuri hetki sitten ja kohta pitääkin ryhtyä leipomaan, hetken mielijohteesta tuli idea ryhtyä pullataikinan tekoon, joten ei muutakuin tuumasta toimeen. Tähänastinen päivä on koostunut kokkailupuuhien ohella lähinnä aamupäivään venyneistä yöunista, stepperillä treenaamisesta, kaupassa käynnistä ja vierailusta Edukailla, piti tehdä suunnitelmia yrittäjän ammattitutkinnon suorittamiseen liittyen. Ensimmäinen näyttö kaikista kolmesta pitäisi antaa kohtapuoleen, ja siitä puheenollen tänään pitäisi saada se tehtyä. Muut kaksi näyttöä sujunevat melko vaivatta, koska ne koostuvat liiketoimintasuunnitelman laatimisesta ja toteuttamisesta, ja ne hommat onkin olleet hoidossa jo hyvän aikaa koska LTS oli välttämätön yritystoimintaa aloitellessa. Valmis versio löytyy koneelta, ja vaatii vain ehkä pienimuotoista päivitystä. Toinen asia mistä piti käydä kyselemässä, on merkonomitutkinnon suorittaminen aikuiskoiulutuksena muun toiminnan ohessa loppuun, ja kuulosti että sekin sujunee melko helposti. Mahdollisesti voisi aloittaa jo pikimmiten tai sitten odottaa ensi tammikuuhun kun seuraava koulutus alkaa, saa nyt nähdä mihin kaikkeen rahkeet ja aika riittää.

Tämä päivä on ollut pilvinen ja vesisateinen, mikä ei ole ollenkaan huono asia. Itse asiassa tykkään vesisateista, ja varsinkin ukonilmat ovat kiehtoneet jo aivan pienestä asti, hämärästi muistan miten kirmailin pihamaalla kumisaappaissa ja vähissä vaatteissa aina, kun kesällä tuli oikein kunnon ukkonen. Ei ehkä maailman viisainta toimintaa, mutta joku siinä vain ilmeisesti oli niin kivaa. Joskus olen myös lähtenyt kesäaikaan lenkille silloin, kun on tullut päälle oikein kunnon rankkasade. Hiostava keli ja lämmin vesisade on yllättävän hyvä yhdistelmä, vaikka siinä puuhassa kastuukin. Myöhäisen syksyn pimeinä iltoina viikosta toiseen jatkuvat vesi- ja räntäsateet taas eivät pitkään jatkuessaan ole kauhean hohdokasta, mutta kevään ja kesän sateet ovat juttu erikseen. Nytkin ulkona on jotenkin mukavan raikasta ja keväinen sade on saanut luonnosta kaikki mahdolliset tuoksut irti, ja lumikin sulaa nopeammin lämpimän vesisateen vauhdittamana.
Itse asiassa tekisi mieli lähteä ulos valokuvailemaan, ja varmaan käynkin jos ei ihan kamalasti vettä sada. Siinä piirtämisen, kirjoittamisen ja liikunnan ohella yksi hyvä terapiamuoto lisää. Muutenkin luonnossa liikkuminen on mitä parhain tapa vetää happea ja ottaa aikalisää arkisiin stressinaiheisiin, ja vielä kun sen parhaat puolet saa haluamallaan tavalla ikuistettua kuviksi (tai sanoiksi ja piirroksiksi), yhtälö on täydellinen.

Jos kerkiää, lisää kuulumisia ja ajatuksia vielä iltapuolesta. Nyt aloittelemaan leipomista.

27.4.2009

Vähän vaihtelua tämän kirjoittelun ajankohtaan, sen sijaan että kaikki menisi jo tutuksi käyneen kaavan mukaan ja kirjoittaisin tätä vuorokauden vaihtumisen aikoihin (tai itse asiassa kirjoitinkin, mutta luovuin ajatuksesta ja jätin myöhemmäksi), koostan ajatuksia kirjalliseen muotoon vaihteeksi aamun valoisina tunteina. Kello näyttää 6.35, ja puolitoista tuntia on oltu hereillä tälle päivää. Yleensä en juuri tähän aikaan ole jalkeilla, mutta tänä aamuna piti tehdä poikkeus, eikä kyllä haittaa yhtään, sillä uuteen päivään heräävän kaupungin ja kasteisen, keväisen aamun näkeminen ja kokeminen oli enemmänkin kuin sen arvoista. Vaikka täksi päiväksi onkin luvattu vaihteeksi sateista (ei haittaa, koska kuivaa on ollut ja lumenlähtö sen vuoksi sitkeänlaista), äsken ja vielä tälläkin hetkellä ulkona on kirkkaan aurinkoinen ja raikas aamu. Parkkipaikan autot olivat kauttaaltaan aamukasteen peitossa ja kaikkialla tulvi keväinen, oikeastaan jo enemmän kesäinen luonnon tuoksu. Ajellessani äsken autolla kaupungin laitamilla, näkyi monia maanantai-aamuun heränneitä töihin lähtijöitä. Oli pakettiautoja täynnä työmiehiä valmiina reissuun, sekä polkupyörällä matkaa taittanut vanhempi mieshenkilö kirkkaankeltaisessa työasussa matkalla mitä ilmeisimmin jollekin rakennustyömaalle. Harvakseltaan saattoi nähdä jossain aamuvirkkuja lenkkeilijöitä.

Eilinen oli lämmin ja varsin kesäinen päivä. Aurinko paistoi kauniisti miltei koko ajan ja lämmin tuulenvire puhalteli paikoin, kun kävin Kajaanin kaupungin laitamilla lenkkeilemässä. Tai oikeastaan, harvinaista kyllä, en varsinaisesti lenkkeillyt (oma käsitys lenkkeilystä on nopeaa ja tehokasta, kuntoa kohentavaa kävelyä/juoksua) vaan tällä kertaa kävelin ihan kaikessa rauhassa katsellen luontoa ja valokuvaten samalla kameralla. Kajaanin kuuluisat linnanrauniot piti käydä tarkastamassa, samoin tervakanava. Myös auki ollut voimalaitoksen tulvaluukku vyöryvine vesimassoineen päätyi kameran muistikortille. Samalla reissulla tuli käytyä myös ihailemassa Karolineburgin upeita maisemia ja rakennuksia. Kartanohotellin ohi kävellessä ja sen hirrestä tehtyjä, vanhoja piharakennuksia katsellessa tuli hetken olo, että on päätynyt vierailemaan jossain 1800-luvun porvarimaisemissa, vaikka vastapäätä rinteen alla ja puiden ja joen toisella puolen näkyikin kaupungin rakennukset. Itse olen aina ollut kiinnostunut historiasta, etenkin juuri kaikki kuninkaalliset ja muut hovit ovat mielenkiintoisia, sekä varsinkin Suomen historia kaikkinensa. Ikinä en ole mitään muuta televisiosarjaakaan yhtä antaumuksella seurannut kuin mitä pari vuotta sitten tullutta venäläistä telenovelaa nimeltä Anastasia, joka sijoittui 1800-luvun alkupuolen tsaarin Venäjälle. Menneessä ja kaikessa vanhassa on vain jotain kertakaikkiaan kiehtovaa ja mystistä, jotain sellaista mitä on joskus ollut, mutta jota ei koskaan voi elää tai kokea uudelleen vaan se on painunut vain harvoina kuvina, piirroksina ja sanoina seuraavien sukupolvien pähkäiltäväksi.

Nyt tekisi melkein mieli vain lähteä uudestaan tuonne kauniiseen ulkoilmaan, mutta jaksamisen kannalta voi olla parempi levähtää vielä hiukan, jäi nimittäin yöunet melko vähiin kun ei millään vain nukuttanut tarpeeksi aikaisin. Saattaa olla, että ennusteiden mukaan keli ei ole päivemmällä enää noin upea mitä tällä hetkellä, mutta eletään sillä, mitä annetaan. Täytyy ottaa kaikki mahdollinen ilo irti jokaisesta hetkestä, eikä sateinen ja pilvinenkään päivä ole masentava, kun näkee ensivaikutelman alta sen omanlaisen kauneuden. Samaa sääntöä tulisi soveltaa tässä elämässä laajemmaltikin, sillä kaikki ei ole todellakaan aina sitä, miltä se päällisin puolin äkkiä voisi vaikuttaa. Eikä se ole se aurinko, joka meidät tekee onnellisiksi, toiset se saa pelkästään masentumaan, ja vaikka monille se olisikin syy iloita, syyt ihmisten onnellisuuteen löytyy paljon syvemmältä. Jos ihminen on elämässään onnellinen ja tasapainoinen, se on sitä, vaikka ulkona sataisi räntää vaakatasossa ja päinvastoin.

Otetaan nyt kuitenkin uuden vuodenajan parhaista puolista kaikki mahdollinen ilo irti.

24.4.2009

Se, joka joskus meni päästämään suustaan jo kuuluisaksi käyneen sanonnan "älä jätä huomiseen mitään sellaista, jonka voit tehdä jo tänään", joutaisi päätyä mitä pikimmiten edesvastuuseen sanomisistaan. Mikään muu ei liene yhtä tehokas keino ajautua stressikierteeseen ja saada tuntemaan itseänsä saamattomaksi ja laiskaksi kuin toistella tuota lausetta mielessään aina, kun kiire painaa päälle. Yllättävän monet askareet joutavat kuitenkin odottamaan valmistumista seuraavaan päivään tai pitempäänkin, eikä se tee kenestäkään parempaa ihmistä että saa kaikki päivän aikana kertyneet tiskit tiskattua ennen nukkumaanmenoa tai järjesteltyä laskut oikeaan järjestykseen sen sijaan että ottaisi hetken aikaa itselle ja rauhoittuisi aloilleen pitkän päivän jälkeen. Ihan oman hyvinvoinnin vuoksi on välttämätöntä olla joskus itsekäs. Aivan liian usein annamme päivittäisten velvotteiden uuvuttaa itsemme, ja mikä pahinta, ne eivät yleensä juuri tekemällä vähene, ja vievät helposti kaikki voimavarat varsinkin stressaamiseen taipuvaisilta persoonilta. On turhan optimistista kuvitellakaan, että yhteiskunnan rattaiden mukana meneminen onnistuisi kaikilta tuosta vain, sujuvasti ja kitkatta, jokainen ihminen on kuitenkin omanlaisensa, ja on vain sattumaa, millaiseen ympäristöön ja millaisen kulttuurin pariin satumme syntymään. Joitain meistä ei ole koskaan edes tarkoitettu menemään meille yhteisiksi määriteltyjen sääntöjen mukaisesti, vaan rajoja halutaan rikkoa jatkuvasti ja kaikkia määräyksiä ja lakeja vastaan kapinoidaan minkä keretään.

Itse en halua tuomita ketään, ja vaikka itsekin olen koettanut parhaani mukaan elää tässä maailmassa muiden mukana, päivästä toiseen, yrittänyt sopeutua ihan pienestä asti siihen kaavaan mitä täällä päin maailmaa sovelletaan, välillä tuntuu ettei yksinkertaisesti vain jaksa enää. Tuntuu niin turhalta toistaa samoja rutiineja aamusta iltaan, viikosta seuraavaan, vuodesta toiseen, maksaa laskuja ja veroja, käydä kaupassa, laittaa erilaisia ruokia, kulkea lenkillä ja kuntoilla, pitää itsestään huolta vaikka ulkoisesti vanhenee väistämättä joka tapauksessa, noudattaa kaikkialta tulvivia sääntöjä ja rajoituksia, ottaa kaikki muutkin huomioon, yrittää ylipäätään elää kuin yleisesti hyväksytty, normaali ihminen. Naiset lukevat heille suunnattuja lehtiä, jotka ovat tulvillaan artikkeleita jotka lupaavat laveaa tietä onnelliseen elämään, ja joita sitten yritetään kaiken arkisen aherruksen, ahdistuksen ja kiireen keskellä noudattaa pilkuntarkasti ja sitten vielä ihmetellään, miksei muutosta tapahdu. Koskaan aiemmin ennen globalisoitunutta 2000-lukua tuskin on ollut yhtä suurta tarvetta terapeuteille ja muille kallonkutistajille, joilta haetaan elämää mullistavia neuvoja ja suuntaa paremmalle elämälle, kun ei itse enää osata kaiken keskellä tehdä ratkaisuja ja päättää, mikä olisi itselle parasta. Oma kyky ajatella loogisesti tuntuu olevan kadonnut jonnekin yhteiskunnan holhouksen ja vaatimusten syövereihin. Koetamme vain täyttää mahdollisimman mallikkaasti oman paikkamme tässä maailmassa ja etsimme kultaista keskitietä eri roolien keskeltä - naisenkin on parhaimmillaan (tai pahimmillaan) oltava yhtä aikaa äiti, miniä, anoppi, vaimo, tytär, tunnollinen työntekijä tai pomo, ja kaikkien noiden täyttäminen täydellisesti syö meiltä kaikki voimat niin henkisesti kuin fyysisestikin ilman, että edes onnistumme omasta mielestämme yhdessäkään. Helppoa ei ole miehilläkään; miehen rooli on muuttunut viime vuosikymmenten saatossa niin, että monet tuntuvat olevan täysin hukassa sen suhteen, mitä heiltä odotetaan. Naisten vallatessa alaa melkein kaikkialta miehet on ajettu yhä ahtaammalle, eikä enää olekaan itsestäänselvää, että mies on se joka elannon hankkii ja perheen elättää, ja jonka sana on laki.
Jatkuvasti on alitajuisesti varottava tekemästä mitään liian räikeää, jotain mistä joku voisi suuttua tai loukkaantua. Ihmiset ovat helposti sokeita omille tekemisilleen, mutta toisten edesottamuksia arvostellaan varsin hanakasti. Koetapa edes korottaa ääntä väärin tekevälle koiralle, niin on joku eläintensuojelija niskassa, ja pahin mitä voi tehdä, tuntuu olevan jonkun vieraan henkilön lapsen komentaminen, teki tämä rakas lapsukainen mitä moraalitonta tahansa.

On paljon onnellisia hetkiä, sekä on niitäkin päiviä kun tuntuu, ettei millään ole mitään merkitystä ja kaikki on vain ihan sama. Joskus sitä huvittuneena ihan nauraa sille ajatukselle, että täällä sitä vain eletään päivä kerrallaan, tietämättä miksi täällä oikeastaan edes ollaan, yritetään olla säntillisiä ihmisiä ja kaikinpuolin pitää edes ulospäin täydellisiä kulisseja yllä. Raadetaan suuri osa elämästämme hanttihommissa töissä muiden orjana, jotta pysytään edes hengissä, hankitaan lapsia, koska kuvitellaan että se tuo onnen elämään ja että se on tämän elämisen syvin tarkoitus. Jo Raamatussakin mainittu "lisääntykää ja täyttäkää maa" lienee kuitenkin toteutunut jo aikoja sitten, tämä maa alkaa nimittäin jo olemaan melkolailla täyteen buukattu.
Täällä paheksutaan tv-luvasta luistajia, vaikka itse ei olla sitä koskaan maksettukaan, yritetään tilaisuuden tullen kiertää lakeja pelaten omaan pussiin vaikka julkisesti tuomitaan kaikki sellainen toiminta. Monet lakia ja järjestystä edustavat virkamiehetkin käryävät säännöllisin väliajoin rikollisista toimista.
Monet meistä omistaa elämänsä ties mille yhteenkuuluvuutta tuovalle tekijälle, oli se sitten automerkki, jääkiekko- tai jalkapallojoukkue tai vaatemerkki. Etsitään ja haetaan sitä, mitä meidät tekisi onnellisiksi, eikä koskaan olla tyytyväisiä siihen mitä jo on - aina haetaan uutta ja parempaa aidan toiselta puolelta. Ja harvemmin se sieltä on löytynyt, sillä aina tulee eteen seuraava ja sitä seuraava aita.

Oli sitten kuka tahansa mitä mieltä tahansa uskovaisista ihmisistä, heillä tuntuu olevan sentään jotain sellaista, mitä monilla muilla en ole juuri tähän päivään mennessä huomannut. Nimittäin merkitys elämälle, selkeä suunta ja päämäärä, asenne, joka vie kaikkien hankaluuksien yli. Jokainen tapaamani oikeasti uskovainen ihminen on täynnä sellaista huoletonta positiivisuutta ja vilpitöntä luottamusta johonkin korkeampaan voimaan, että he osaavat ottaa tästä elämästä irti kaiken olennaisen murehtimatta turhia. Arkisten huolien vatvominen ja unettomat yöt ovat heille mitä suuremmassa määrin tuntematon käsite, ja se jos mikä on kadehtimisen arvoinen asia. Monia uskontoja mustamaalaavat ääriuskovaiset ovat kokonaan toinen juttu, mutta puhunkin nyt niistä hiljaisista ja huomaamattomista ihmisistä, jotka eivät tee omasta elämäntavastaan tai uskomuksistaan mitään numeroa.
Siihen en ota kantaa, mikä uskonto on oikea ja mikä ei, mutta pointti tässä olikin se, että kun joku henkilökohtaisesti uskoo niin vahvasti johonkin, hänen elämänsä täällä maan päällä on huomattavasti onnellisempi ja kevyempi eikä sellainen henkilö osaa edes murehtia mitään, mistä moni muu voisi kuvitella tämän jäävän paitsi. Samat asiat eivät tee meistä kaikista onnellisia, eri ihmiset löytävät sen eri asioiden parista, eikä kukaan voi toiselle tulla sanomaan hänen tapaansa vääräksi. Meillä on vain yksi ainoa elämä, eikä kukaan voi tietää milloin ne päättyvät, joten on vähintäänkin kohtuullista että sen ajan saisi elää haluamallaan tavalla, ilman jatkuvaa yhteiskunnan holhoamista, byrokratiaa, arvostelua, tuomitsemista, sääntöä ja pykälää.

Jonkun valinta elää erakkona elämänsä läpi on yhtä ymmärrettävää kuin se, että joku haluaa tavoitella kunniaa ja menestystä ulkomaita myöten. Joku muu on tyytyväinen saadessaan vain olla ja juoda viiniä päivästä toiseen ja luoda taidetta ja ihastella ja pohdiskella elämää, eikö se ole hänen oikeutensa, koska toista tilaisuutta hän ei tule tässä maanpäällisessä elämässä sen toteuttamiseen enää saamaan? Vai onko meidän kaikkien tehtävä osamme yhteiskunnan rattaiden pyörittämiseen ja tehtävä niska limassa töitä, maksettava säntillisesti jokainen tarvittava sentti veroina valtiolle, hankittava omakotitalo, perhe ja koira "koska niin kuuluu tehdä" ja jättäydyttyä hyvässä lykyssä 65-vuotiaana eläkkeelle, elää ne viimeiset vuodet työn kuluttamana ja uuvuttavana ja kuoltava pois avuttomana, laitokseen kytkettynä potilaana harmitellen viimeiseen asti sitä, ettei elänyt elämäänsä niinkuin olisi tahtonut ja tehnyt tarvittavaa sen eteen, että olsi saanut haaveitaan toteutettua?

Siinä jokaiselle mietittävää - jokainen voi tehdä jo huomisesta päivästä loppuelämän ensimmäisen päivän niin halutessaan.

Arkipäivän kuulumisia seuraavalla kerralla.

21.4.2009

Taas on vuorokausi ehtinyt juuri vaihtua virallisesti maanantaista tiistain puolelle, kun löydän itseni kirjoittamasta ajatuksia tiivisteltyyn muotoon kannettavan äärestä. Tällä kertaa ei ole mitään hajua, mitä kaikista koetuista ja nähdyistä ajatuksista, kokemuksista ja päässä pyörineistä asioista koostaisin tähän, mutta heitetään nyt lennosta sitä mitä mieleen tulee kertoa.

Tämä ilta on sujunut varsin leppoisissa merkeissä, kotosalla koneella istuskellen, ruokaa laitellen ja piirrostyötä tehden. Työn alla on nyt erään isomman sukupuu-urakan lisäksi tällä hetkellä eräs koira-aiheinen piirrostyö, josta mahdollisesti kuvaa tänne sivuille tällä viikolla. Lisäksi pitäisi piirtää tänne kotisivuille lisää mallitöitä ja skannata koneelle jotain piirroksia. Keskeneräisiä, omaksi iloksi piirreltyjä töitä olisi varsin suuri pino odottamassa valmistumista, jospa tuo sekin päivä koettaa että saisi niitäkin tehtyä loppuun. Tosin, ei ne siihen lopu, sillä aina tulee uusia inspiraationhetkiä ja sitä myöten töitä, jotka jää puolitiehen kun uusi idea pukkaa tulemaan ennenkuin entinen on tehty loppuun. Sellainen minä olen usein muissakin asioissa, hetkessä elävä ja impulssiivinen persoona joka tekee asioita hetken mielijohteesta ja sen aikaa, mitä parasta innokkuutta kestää, motivaatio on huipussaan.

Toivottavasti tällä viikolla alkaisi kelit lämmetä hiukan kesäisempään suuntaan, tähänastinen kevät on ollut melko kolea, vaikkakin usein aurinkoinen, mutta plusasteita saisi olla mieluusti enemmänkin. Kohta on kuukausi jo toukokuun puolella, ja lunta on paikoittain runsaastikin maassa ja yöt ovat jatkuvasti kylmiä. Tulee mieleen taannoinen kevät vuodelta 2006, kun toukokuun alkuun osui melko pitkä ja poikkeuksellinen hellejakso - lunta ei ollut enää juurikaan ja aurinko porotti kuin heinäkuussa konsanaan.
Allaolevat kuvat on otettu aivan toukokuun alussa 2006.

Eri kesäiseltä näyttää kuin mitä tällä hetkellä, kun vilkaisee pikaisenkaan katseen ulos ikkunasta. No, juuri nyt siellä on jokseenkin pimeää ja muutenkin täällä rivitaloalueella ei löydy ihan heti hiekkarantaa eikä vesistöä, mutta pointti lienee kuitenkin tullut selväksi. Saa parissa viikossa tapahtua melkoisia ihmeitä, että päästään sään puolesta lähellekään samanlaisiin olosuhteisiin kuin mitä tuolloin kolme vuotta takaperin.
Ei sillä, en minä kesää niinkään kiirehdi, toki onhan se mukavaa että on lämmintä pitkän, pimeän ja kylmän talven jälkeen ja että aurinko paistaa, mutta kaikissa vuodenajoissa on omat hyvät puolensa. Kyllä se kesä sieltä tulee, kun malttaa odottaa, otetaan siihen asti keväästä ilo täysillä irti - sitäpaitsi kokemus on omalta osin ainakin osoittanut vuosi toisensa jälkeen sen, että mikä tahansa vuodenaika, kesäkin, alkaa pitkästyttämään ennenpitkää ja sitä alkaa kaivata jo seuraavan kauden merkkejä. Vaikka kesää niin kovasti odottaakin, ja varsinkin alkuvaiheessa tuntuu että kunpa se ei loppuisi ikinä, joka ikinen kerta on käynyt niin, että viimeistään elokuussa alkaa kaipailemaan syksyn viileneviä tuulia, kauniita luonnon syyssävyjä, lomien loppumista ja arjen alkamista, uusien vaatemallistojen saapumista liikkeisiin, pimeneviä iltoja ja joulun odotusta. Kyllä, itse alan odottamaan joulua jo melko varhaisessa vaiheessa, vaikken enää osaakaan suhtautua siihen niin lapsenomaisen innokkaasti kuin mitä vielä reilu kymmenen vuotta sitten. Silti se on sellainen ajanjakso vuodesta, milloin voi tunnelmoida kaikessa rauhassa ja muistaa läheisiä ihmisiä oikein kunnolla. Kääntöpuoli löytyy tältäkin kolikolta - mitä enemmän ikää on tullut, sitä kyynisemmin sitä suhtautuu jo heti syksyn ensimmäisten merkkien saavuttua rantautuvaan joulun kaupallistamiseen, joka jatkuu vielä aivan jouluun saakka. Kaikki mahdolliset tahot repivät kynsin ja hampain irti siltä suurelta joukolta kuluttajia, jotka uskovat onnellisen joulun löytyvän supermarkettien valikoimasta ja rahan voimalla - mutta antaa niiden maksaa, jotka sitä haluavat, jokainen tekee asiat tavallaan, myös jouluna.

Kello näyttää tasan puoli kahta yöllä, mikä tarkoittaa toisinsanoen sitä, että voisi olla ajankohtaista mennä kokeilemaan nukkumista ja toivon mukaan herätä mahdollisimman tarmokkaana uuteen päivään. Hommaa olisi tiedossa vaikka muille jakaa, ja ainakin kaksi seuraavaa viikonloppua on buukattu niin täyteen tekemistä että ihan hirvittää. Mutta en valita missään nimessä - kiire ja mielekäs tekeminen on paras keino pitää pää kuosissa ja mieli virkeänä. Huomenissa jos kävisi vielä salilla kunnon treenit repäisemässä, sen jälkeen voi olla että saa se tältä erää riittää ja siirrytään ulkoliikunnan pariin kokonaan. Syys- ja talviaikaan kuntosali on erinomainen paikka urheilla, mutta kesäaikaan se ei ole niin välttämätöntä kun ei tarvitse pakottaa itseään lähtemään lenkille niinkuin viimekin talvena joskus piti tehdä kun urheilla teki mieli mutta taivaalta tuli vettä, lunta ja räntää vaakatasossa.
Jos hyvin käy, pääsen ensi viikon viikonloppuna eli vapun jälkeen näkemään pitkästä aikaa omaa ex-Bemariakin Joensuuhun - odotettavissa on siinä tapauksessa iloinen jälleennäkeminen. Kumma, miten niinkin elottomasta esineestä kuin auto voi muodostua niinkin tunteitaherättävä ja ikävöitävä muisto painautuneena pysyvästi mieleen.

Ensi viikonloppu, ainakin lauantai, on omistettu osittain kaverille, jonka kanssa on tarkotus lähteä viettämään sellainen perinteinen shoppailureissu kaupungille. Ei niin poikkeavaa muuten, mutta kyseinen kaveri pääsee harvoin vapaalle perheen ja lastenhoidon parista, niin tilaisuus on sinänsä harvinainen laatuaan. Siitä ja muustakin lisää sitten kun ne on eletty, nyt lepäämään toviksi.

Ja muuten - tuleepa täyteen kokonainen vuosi tämän nettisivun olemassaoloa.
Tasan 12 kuukautta sitten olin työn ja tuskan jälkeen saanut tehtyä nämä sivut valmiiksi, ja toivottavasti pysyvätkin olemassa vielä pitkään muiden ilona/riesana.
Toinen vuosi lähti siis käyntiin alkaen nyt :-)

18.4.2009

klo 00.26

Jostain kumman syystä luovuudenpuuska iskee aina vuorokauden vaihtumisen aikoihin, kun taas kerran löydän itseni kirjoittamasta kuulumisia ja ajatuksia tähän blogiin juuri kun vuorokausi on vaihtunut perjantaista lauantain puolelle. Tähän aikaan moni on jo nukkumassa ja varmaan melkein yhtä moni viettää viikonloppua, osa enemmän ja osa vähemmän selvinpäin, kiertämässä ja katselemassa kaupunkien yöelämää ja lähipubien menoja, tanssilavatkin alkaa jo heräilemään uuteen kauteen ja parketit puhdistuvat talven tomuista. Itsekin olen monena viikonloppuna ollut katselemassa yöllistä Kajaania ja sen ihmisiä paikallisen yökerhon tiloissa, kuskin roolissa tosin lähes poikkeuksetta, mutta moneen kertaan se on todettu että kyllä kaikessa rauhassa kotona istuskelu ja omasta rauhasta nauttiminen pesee sen touhun moninkertaisesti. Jos viihteellä on oltava, sen tekee mieluummin muissa merkeissä kuin kiertämällä kehää täyteen ahdetussa baarissa humalaisten ja suurimmaksi osaksi täysin tuntemattominen ihmisten keskellä, musiikin huutaessa niin ettei edes omaa ääntään kuule ja vielä köyhtyä siitä hyvästä (tai pahasta). Houkuttelevampi ajatus on koota muutamat hyvät kaverit yhteen ja kerääntyä joko asunnolle, autoon, mökille, grilli-iltaan, minne tahansa rauhallisempaan paikkaan pienemmällä joukolla viettämään hauskaa ilman turhia ulkopuolisia häiriötekijöitä. Mutta kukin tekee kaiken omalla tyylillään.

Tulihan sitä siellä salilla käytyä, taisipa mennä parisen tuntia tuosta vain kun ensin noin tunnin kuntoilin putkeen crosstrainerilla ja polkulaitteella, siitä suoraan suihkuun ja vielä solariumin kautta pois. Melkein 700 kaloria paloi, hiki virtasi ja olo on ollut mitä erinomaisin. Vielä lenkin kävin illemmalla lähimaisemissa tekemässä, kun keli oli vähän parantunut (tänään se ei ollut parhaimmasta päästä, räntää tuli ajoittaisina puuskina vaakatasossa, mutta illasta tyyntyi ja aurinkokin paistoi nätisti).
Nyt kun kesä on (vaikkei kelin mukaan näyttänytkään siltä) jo aikalailla ovella, salikuntoilu jäänee vähän vähemmälle kun ulkona on mukavampi viettää aikaa, lenkkeilykin houkuttaa enemmän kun ei tarvitse lähteä ulos kahlaamaan loskan, tulipalopakkasten, kuran ja vesisateen sekaan. Syötyäkin tulee automaattisesti jopa entistäkin terveellisemmin kuin mitä syksyn ja talven pimeinä tunteina, vaikkei ruokavalio ole kamalan huonolla tolalla ollut mielestäni koskaan. Laihtumiseen ei todellakaan ole mitään tarvetta, enkä minä siksi salilla rehki että kiloja alkaisi karista, päinvastoin, melkein aina on ollut tarvetta saada lisää kiloja. Nyt on paino kuitenkin parhaissa mahdollisissa lukemissa, ja tavoite onkin vain pitää kunnosta huolta, treenata jotta pysyy kiinteässä kunnossa ja muistaa syödä tarpeeksi ettei ala tästä enää laihtumaan. "Duracell-pupu" -lisänimen aikoinaan saaneena on vaan loogista, että kun on aina liikkeessä ja menossa pää kolmantena jalkana joka paikkaan ja mielikin on ollut virkeänä, niin kaloreitakin kuluu ja aineenvaihdunta on pysynyt mallillaan. Sitä tarvitaan jatkossakin, sillä vanhemmiten elimistö ei välttämättä pysy samaan tahtiin menossa mukana, vaan aineenvaihdunta hidastuu.

Ja mitenkähän tämä taas tällaiseksi pohdinnaksi meni, päivän kuulumisia kai tässä oli tarkoitus selvittää. Niihin palatakseni, innostuin illasta sen verran että piti leipoa mokkapaloja. Itse en niitä tosin paljoa ole syönyt enkä aiokaan syödä kun sen verran makeaa tavaraa ovat että nopeasti saa pahan olon aikaiseksi. Mutta onhan ne hyviä, ei niitä muuten tulisi tehtyäkään, edellisen kerran tein niitä viime viikonloppuna. Toissailtana tein lakkakääretortun ja muutenkin tulee kyllä viikottain, joskus jopa useamman kerran viikossa ja kun oikein innostuu niin pari, kolmekin kertaa päivässä leivottua jotain ja vieläpä yleensä ruuanlaiton ohella. Saa siinä sitten ihmetellä, miten aina on kiire ja ikinä saa mitään suunniteltuja toimenpiteitä ja töitä aikaan kun kaikki energia suuntautuu aivan muualle :D mutta sellainen kai sitä vain on, että menee senhetkisen fiiliksen mukaan ja tekee sitä, mikä milloinkin tuntuu hyvälle. Ei vähemmän kivojakaan toimenpiteitä voi loputtomiin sivuuttaa, vaikka tekisikin usein mieli siirtää niitä kivempien tekemisten tieltä, niin edestä ne aina löytyy, ja tässä asiassa varmaan pitäisikin itsellä skarpata aavistuksen verran.

Tätä tekstiä kertyy kyllä joka merkintään semmoinen määrä, ettei tätä kukaan jaksane lukea läpi, mutta ehkäpä tämä onkin enempi omien ajatusten purkamista ja kasaamista. Yllättävän moneen tilanteeseen auttaa se, kun kirjoittaa ajatukset paperille (tai nykyaikana näin nätisti tietokoneelle) ja saa niihin sitä kautta selkeyttä ja uusia näkökulmia.

Nyt nukkumaan pikkuhiljaa, että jaksaa nousta hyvissä ajoin hereille ja touhuamaan mahdollisimman virkeänä kaikkea mitä suunnitelmissa olisi. Kello näyttää 01.01, joten reipas puolituntinenhan tässä vierähtikin kivasti.

16.4.2009

Klo 23.30

Päivä osoittautui loppujen lopuksi varsin tuottoisaksi päiväksi. Tarvittavat työt tuli hoidettua ja aurinkokin sitten jaksoi paistaa kohtalaisen lämpimästi. Ainut miinuspuoli on se, ettei kerinnyt käydä lenkkeilemässä eikä salilla, vaikka vakaa tarkoitus olikin, mutta pitää ottaa huomenissa vahinko takaisin. Kävisi pitkän kaavan mukaisesti Lady Linellä treenaamassa laitteilla, suihkussa ja solariumissa ja vaikka kaupunkikierroksella siinä perään, ja ajan antaessa periksi myös tunnin lenkki ei tekisi yhtään pahaa. Tämä koneella työskentely on vain viime päivinä vienyt kohtuuttomasti aikaa, mutta parempi saada tarvittavat työt kerralla alta pois kuin mitä pitkittää hamaan tulevaisuuteen.

Suunniteltu bändin logo alkaa olla melko tarkalleen nyt valmiina ja painatuskelpoinen, tänään tuli käytyä tiedustelemassa paitojen painatuskustannuksia ja muuta aiheeseen liittyvää ja hyvin kuulostaisi vapun alle ehtivän painatukset hoitaa, sen tiimoilta ei siis onneksi tarvinne hiuksia päästä repiä. Itse keikka jota varten paidat tulisi olla valmiina, on 2. toukokuuta eli vain reippaan parin viikon päässä. Äkkiä se aika menee, vain vajaa kuukausi niin sitä on taas virallisesti vuoden viisaampi ja kevään pitäisi alkaa olla kunnolla vauhdissa.
Kevät on vuodenaikana itselle ollut aina vähän sekavaa aikaa, toisinkuin synkkä ja pimenevä, kylmä syksy, jolloin voidaan luvan kanssa asettua omiin oloihin ja töiden tai opiskelujen pariin puurtamaan, kevään orastava aurinko, lisääntyvä valo ja oletusarvo siitä, miten kaikkien pitäisi olla iloisia kun luonto herää loistoonsa ja kaikilla on niin kivaa - ja jos esimerkiksi elämäntilanne ei anna myöten käynnistää suuria tunnemyllerryksiä ja onnentiloja aurinkoisten päivien myötä, tuntee vähemmästäkin olevansa syntinen ihminen ja asioiden murehtiminen, vatvominen ja sisällä istuminen aurinkoisessa säässä liikkumisen sijaan on synneistä suurimpia. Tai siltä se ainakin tuntuu. Syksyisin on "lupa" olla angstinen, ahdistunut ja sulkeutunut murehtija, mutta auringon lämmittäessä taas kesän alla se ei tunnontuskitta onnistukaan. Mutta ei silti passaa valittaa, jokainen vuodenaika on omalla tavallaan upea, mutta kevät on niistä ehdottomasti parhaimpia, ehkä syksyn jälkeen paras.

Vaikka sitä valittaa jatkuvasti mitättömistä asioista - milloin ei kiireessä aamulla löydä autonavaimia siihen mihin vakaasti muisti ne illalla jättäneensä, milloin taas on suosikki-TV-sarjan jakson lähetys peruttu huipputärkeän urheilulähetyksen vuoksi, milloin on mikäkin pikkuasia pilaamassa päivää - mutta loppujen lopuksi sitä on oikeasti melko onnellisessa asemassa elämässä. Ajatus siitä, miten paljon huonomminkin ihan oikeasti voisi mennä, herättää arvostamaan sitä kaikkea mitä oikeasti itsellä onkaan. Sanotaan, että se jolla onni on, se onnen kätkeköön, siksi en ole itse koskaan leveillyt kaikella sillä siunauksella mitä omaan elämään on suotu, ja mitä kaikkea ei osaa arvostaa ennenkuin ihan lähipiiristäkin huomaa esimerkkejä siitä, ettei moiset asiat ole kaikille itsestäänselvyyksiä. Terve järki, sisukas luonne, itsepäisyys ja kohtalaisen vahva itsetunto ovat onnistuneet pitämään tehdyt valinnat ilmeisimmin melko oikeina, koska pahimmilta elämän kolhuilta on tullut säästyttyä. En sano, että aina olisi ollut helppoa, varsinkin kun lujaksi vahvistuneen kuoren alla on se taiteilijalle ominainen herkkäkin puoli - kyllä se elämä on koetellut monilla tavoin, ja jaksamista on kysytty, mutta koskaan ei ole tullut lyötyä hanskoja tiskiin, luovutettua tai heittäydyttyä muiden hyysättäväksi, itse on jokaisesta suosta noustu ylös ja sen ansiosta sitä kestää myös enemmän iskuja elämältä. Mikä ei tapa, se vahvistaa on toinen sanonta, joka ei kovin kauas totuudesta heitä. Kun asennoituu elämään oikein ja ottaa vastoinkäymisetkin vastaan osana elämää, ne myös kestää monin verroin paremmin.
Yksin tässä elämässä harva pärjää; kun osaa valita lähelle vain ne harvat mutta sitäkin tärkeämmät, luottamuksen arvoiset ihmiset, ja kohtelee niitä ihmisiä kuin haluaisi itseäänkin kohdeltavan, saa lujan ja tiiviin tukiverkon ympärilleen sen sijaan, että lähipiiri koostuisi kenestä tahansa tielle sattuvasta ja niistä, jotka kerta toisensa jälkeen osoittavat etteivät ole minkäänlaisen luottamuksen arvoisia pettämällä läheiset ihmiset pahimmilla mahdollisilla tavoilla. Olen äärettömän onnellinen, että varsinkin ne valinnat olen elämässäni onnistunut tekemään oikein. Niin läheisriippuvainen en suinkaan ole, että tarvisin välttämättä jatkuvasti ympärilleni ihmisiä, vaan tässä(kin) asiassa laatu korvaa määrän ja jokaisen ihmisen on hyvä oppia selviytymään elämässä myös yksin. Sitä tässä on tietyllä tapaa viime kuukaudet opeteltukin - vaikka lähellä on jatkuvasti ollut uskomattoman hienoja, välittäviä ihmisiä, olen halunnut sitten viime kesän ottaa aikaa enemmän itselleni ja oppia pärjäämään omillani. Sen hinta ei ole ollut halpa, mutta se on ehdottomasti ollut sen arvoista. En koskaan halua roikkua kenessäkään, takertua toiseen kuin hukkuva oljenkorteen, vaan tuntea itseni niin hyvin, että tiedän tarpeen tullen olevani kyllin vahva selviytymään elämän läpi omillani. Helpommankin tien voisi valita - elättäjiä joiden siivellä elää, löytyisi kyllä, voisin tehdä tietoisia valintoja joiden seurauksena elämä olisi paljon helpompaa ja huolettomampaa, mutta näin tämä on ainakin tällä hetkellä mielekkäämpää.

Jokainen tallatkoon tavallaan.

Nyt levähtämään ja uusin voimin aamusta kuntoilemaan, sillä henkisen hyvinvoinnin lisäksi myös fyysinen terveys on syytä pitää kuosissa :-)

16.4.2009 klo 8.49

Uusi kevätaamu, melkein jopa aurinkoinen, kello 8.49 ja peräti nollassa keli.
Hyvät lähtökohdat aloittaa uusi päivä.

Hommia olisi rutkasti tiedossa myös tälle päivää. Tarkoituksena vähän olisi siellä salillakin ehtiä käydä rehkimässä, sitten pitäisi käydä joko yhdessä tai useammassa tekstiilipainossa kyselemässä painatusten hintoja ja aikatauluja T-paitoja varten, tuloksekkaan yhteistyön ja yöhön asti venyneiden inspiraationpuuskien seurauksena olisi nimittäin valmiina alustavasti uusi rokkibändin logo. Siitä enempi vielä tuonnempana, mutta joka tapauksessa se olis tarkoitus ehtiä painattamaan paitoihin ennen vappua, joten kiirehän tässä tulee. No, jospa sitä on tämän päivän aikana sen asian suhteen hieman viisaampi.

No, nyt ei ole enää niin aurinkoinen aamu, kerkesi tämän kirjoittelun aikana sekin mennä piiloon pilven taakse. Toivottavasti tämä ei nyt ole mikään enne tälle päivälle.

Se nähdään kohta. Nyt salille ja sitten tositoimiin.

15.4.2009 Syvällistä ja vähemmän syvällistä pohdiskelua

Piti ihan itsekin pysähtyä miettimään tätä kirjoittelua tähän blogiin, että minähän enemmän kirjoitan syvällisiä asioita pohtimalla erilaisia ilmiöitä, kuin mitä kerron ihan itsestäni ja omista kuulumisista ja tekemisistä. Tiedä sitten, kumpi olisi viihdyttävämpää, mutta tähän merkintään koetan kirjoittaa tasapuolisesti molempia.

Aloitetaan syvällisien asioiden pohdinnalla. Kuten tavallista, eräänä aurinkoisena ja kauniina kevätpäivänä tässä hiljattain taas jostain tyhjästä tuli mieleen alkaa muun toiminnan ohessa miettimään, miten itse kukin muuttaa käyttäytymistään jatkuvasti tilanteesta ja seurasta riippuen, ja mitä ihmisestä voikaan päätellä pelkän ulkoisen olemuksen perusteella.
Yhdestä ihmisestä näkee hyvinkin monta eri puolta, kun näkee tämän tarpeeksi monen eri ihmisen kanssa ja eri tilanteissa. Tämä nyt on tietenkin itsestäänselvää, kukapa meistä käyttäytyisi samalla tavalla viettäessään intiimiä koti-iltaa puolison kanssa kuin mitä asioidessaan työpäiväänsä lopettelevan verovirkailijan vastaanotolla nivaska täytettäviä veropapereita kädessä ja jono kiukkuisia vastaavassa tilanteessa olevia asiakkaita hengittämässä niskaan. Toisilla meistä on suurempi tarve esittää jatkuvasti tiettyä roolia, osasta taas huokuu aitous jo kauemmas kuin kissan silmät ajovaloissa, mutta mikä meissä on se kaikkein aidoin ja oikein puoli, vai onko sitä? Milloin olemme aidoimmillamme, ja missä tilanteissa ja keiden seurassa on pakko pidättäytyä tuomasta omaa persoonaansa esille? Sitä voi jokainen miettiä omalla kohdallaan, sillä se lienee täysin yksilöllistä.
Omakohtaisesti olen huomannut ihmisiä, jotka ovat uudessa seurassa vetäytyneitä ja hiljaisia, mutta joista paljastuu täysin uusi ihminen oikean tilanteen ja ihmisen tullessa kohdalle, kun taas niitäkin riittää, jotka ovat luonnostaan sosiaalisia, avoimia ja lämpimiä, mutta ovien ja ikkunoiden takana kahdenkeskisessä seurassa hyvinkin kylmiä ja välinpitämättömiä. Kahden tällaisia eri ääripäitä edustavien ihmisten tuskin kannattaa kokeilla yhteiseloa, tai mitä oletettavimmin se ei ainakaan tule onnistumaan pitemmän päälle järin hyvällä menestyksellä. Joskus tuottaa suurta huvia seurata ympärillä - niin lähipiirissä kuin marketin kassajonossakin - liikkuvia ihmisiä ja pohtia kaiken ulkoisesta olemuksesta pääteltävissä olevan perusteella ihmisestä mahdollisimman paljon.

Nyt niihin vähemmän syvällisiin asioihin ennenkuin pohdiskelu valtautuu tyystin. Ajattelin ryhdistäytyä ja kertoa omastakin elämästä hieman enemmän, sillä sitähän varten blogit useimmiten ovat, enkä tämän blogin olemassaolon aikana juuri ole tainnut avautua omista tekemisistä tai elämästä ylipäätäänkään.

Tänään oli poikkeuksellisen tuottelias päivä, sain yllättävän paljon aikaan koneella tehtäviä töitä. Hampaat irvessä ja pinna kireällä opettelin käyttämään Photoshoppia vaihtelevin menestyksin, muokkasin näitä sivuja pitkin päivää uuteen uskoon, kävin kaupungilla asioilla, mm. postittamassa kirjepostia, viemässä kankaat ompelijalle erään vaatteen tekoa varten (haluan eräästä omistamastani paidasta vastaavanlaisen erivärisenä, ja kävin eilen ostamassa sitä varten jo kankaat sun muut), kaupassa ostamassa ruokaa niinkuin joka ikinen muukin päivä, hakemassa kirjakaupasta piirustuspaperia, kansiotaskuja ja värillistä tulostuspaperia sekä ajelemassa ihan muuten vaan kun sattui olemaan suhteellisen lämmin ja aurinkoinen kevätpäivä. Sähköposteja sain läheteltyä ja siivottuakin vähäsen, ruokaa laitettua ja nyt äskettäin sain leivottuakin (lakka-suklaakääretortun, oli tarkoitus jo maanantaina, mutta rehellisesti unohtui, havahduin puolenyön aikaan koneelta miettien, että jotain minun kyllä tänä iltana olisi pitänyt tehdä).

Huomenna olisi tarkotus lähteä taas treenaamaan salille, nyt on tullut jo kohta viikon tauko osittain pääsiäispyhien ja osin muiden kiireiden vuoksi, sitä ennen tuli kuntoiltua salilla vähintään joka toinen päivä ja lenkkeiltyä yhtä usein, lisäksi tuossa metrin päässä työpöydästä on stepperi jolla on tarvittaessa tullut purettua kotioloissa pahimpia kuntoiluhimoja. Ei sen parempaa keinoa olekaan saada päätä selkiytymään ja mieltä virkeäksi kuin mitä urheilu, varsinkin olo erittäin rankan treenin jälkeen on miltei euforinen. Itse en voi ymmärtää, miten joku ei tykkää liikunnasta, mutta meitähän on tunnetusti moneen junaan. Eikä minun tehtävänä onneksi ole yrittäkään ymmärtää kaikkia pallontallaajia. Mitä mistään tulisikaan, jos kaikki tykkäisimme samoista asioista ja omaisimme identtiset mielenkiinnon kohteet ja haluaisimme elämältämme tyystin samaa? Lopputulos olisi ainakin se, ettei kellekään jäisi mitään.

Nyt pyörii mielessä niin paljon asioita, mistä voisi kertoa, mutta ei tiedä mistä jatkaa vai jatkaako mistään ettei mensi enää enempää sekavaksi tämä kirjoitus. Nyt sitä huomaa, että on ilmeisesti todellakin jäänyt omasta elämänmenosta raportointi tässä blogissa hieman vähemmälle kuin mitä olisi ehkä suotavaa, mutta eipä siinä muuta kuin että pitää korjata asiaa jatkossa. Ehkä se tekee omallekin päälle (joka on viime kuukaudet syystä jos toisesta ollut melko huonolla tolalla valintojen, paineiden ja stressin alla) hyvää olla välillä miettimättä mitään elämää suurempaa ja keskittyä niihin arkisiin elämän perusasioihin ja niiden pohdiskeluun. Sillä oma elämä ei juuri mullistu vaikka keksisin uusia näkökulmia ihmismielen syvimpään olemukseen, mutta se, että keskitän mietinnät ratkaisemaan niinkin suurta epäkohtaa kuin sitä, mitä ruokaa sitä taas tänään tekisi, on varmasti paljon vähemmän stressaava ja enemmän hyödyttävä päätös henkisen ja etenkin fyysisen jaksamisen kannalta. Siitä puheenollen, nyt on mentävä syömään kellon ollessa 23.30 ja edellisen ruokailun ollessa joskus iltapäivän paikkeilla, sillä ei ihminen pelkällä henkisellä ravinnolla jaksa. Jatkuu taas seuraavassa jaksossa.

13.4.2009 Pieniä suuria muutoksia

Vuorokausi vaihtui huomaamatta 1. pääsiäispäivästä toiseen, kun löysin itseni koneelta päivittelemässä näitä sivuja joltain osin uuteen uskoon. Syy siis näihin päivityksiin on se, että hyvin monista syistä johtuen en ainakaan toistaiseksi tee näitä töitä yritysmuotoisesti - mutta muuten kylläkin, aivan kuten tähänkin asti. Eli siis toiminta jatkuu täysin ennallaan, omasta näkökulmasta muutosta tulee vain siihen, ettei tarvitse stressata kaiken muun päänvaivan ohella vielä tätä taiteellista toimintaa niin paljoa, kun se ei ole päätoimista, vaan kaiken muun ohessa tapahtuvaa työskentelyä. Se kai taiteen tuottamisessa on lähtökohtakin - se ei saa olla väkinäistä, kiireellä ja pakolla pilattua, vaan omista tunteista ja täysin satunnaiseen tahtiin ilmenevistä inspiraatioista syntyvää, luovaa ja ajatuksen kanssa tehtyä. Valmiista kuvasta voi toki piirtää jäljennöksen paperille, mutta koska oma periaate on se, että mitään ei lähdetä tekemään puoliteholla ja kaiken takana on itse pystyttävä sataprosenttisesti seisomaan, en halua että mikään tekemäni työ - oli se sitten piirros, maalaus, runo, mikä tahansa - joutuu kärsimään mistään niin turhasta syystä kuin vaikkapa kiire tai stressi. Jokainen työ jonka teen, on yksilöllinen ja sitä myöten osa minua.

Syitä kiireeseen ja stressiin voi selittää tässä vaikka miten ympäripyöreästi, enkä niitä alakaan julkisesti sen tarkemmin kuvaamaan, mutta ensinnäkin elämäntilanne on tällä hetkellä sellainen, ettei se ole vähään aikaan sallinut minun panostaa itsestäni näin taiteellisen työn harjoittamiseen vaadittavaa määrää, toisekseen voisi sanoa että minulla meinaa olla liian monta rautaa tulessa kerralla - toisinsanoen suunnitelmia ja haluja olisi tehdä ja toteuttaa vaikka mitä, aika ja voimat vain ovat rajalliset. Opiskelu on yksi jo pitkään suunnitteluvaiheessa ollut vaihtoehto, ja se on osittain ollut tässä toteutuksenkin alla. Impulsiivisena ja hetkessä elävänä persoonana on vain haasteellista suunnitella mitään juuri huomista pidemmälle, enkä toki haluakaan, sillä kuten olen aiemminkin moneen otteeseen todennut, liika suunnitelmallisuus ja yritys kontrolloida ja organisoida omaa ja maailman menoa mielensä mukaiseksi on jo ajatuksena tuhoon tuomittu, vähintään se tappaa kaiken luovuuden ja kaikkein viimeisimpänä se sopii henkilölle, joka vähääkään voi kutsua itseään taiteilijaksi.

Taiteilijoita sivuten, itse olen aina tietyllä tapaa ihaillut kyseisten kaltaisten ihmisten tapaa elää. Jollain tapaa miellän itseni paljonkin taiteilijaksi - eikä taiteellisuus tarkoita vain sitä että tykkää/osaa piirtää tai valokuvata moderneja ja valtaosan meistä yli hilseen meneviä kuvia nimittäen niitä taiteeksi (kukapa meistä voisi mennä sanomaan, mikä on taidetta ja mikä ei? Mikään muu käsite tässä maailmassa tuskin on yhtä laaja). Itse pidän taiteilijoina kaikkia niitä, jotka haluavat luoda jotain omaa muiden mielipiteestä välittämättä (jossain moraalisuuden ja lain rajoissa tietenkin), jotka omaavat omia, itse pääteltyjä ja hyvin perusteltuja mielipiteitä ja jotka eivät halua mukautua massamuotteihin ja jotka vaihtelevan kovan, jopa synkän ulkokuoren alla ovat äärimmäisen herkkiä, tuntevia ja ajattelevia persoonallisuuksia. Taitelijat osaavat kyseenalaistaa asioita, he eivät niele kaikkea meille tuputettavaa suosiolla, vaan osaavat järkeillä asiat ja niiden syyt ja seuraukset omilla aivoillaan. He ovat avoimia kaikelle uudelle, eivät tuomitse kaikkea erilaista vaan antavat kaikelle vähintään mahdollisuuden. Usein he ovat kapinallisia ja aatteellisia, ja puolustavat sanoin ja teoin kaikkea heille tärkeää, vastavuoroisesti myös tarvittaessa protestoiden kaikkea päinvastaista.

Mutta se tällä erää taiteilijoista, pointti kuitenkin oli se, että itse tietynlaisena taiteilijana en halua ottaa tähän tilanteeseen enää liikaa paineita ja päänvaivaa, joka on välttämätöntä jos tätä hommaa päätoimisena teen. Sivutoimisena muun toiminnan ohessa se jatkuu siis yhä, ja mitä todennäköisemmin pystyn antamaan tällä tapaa siihen itsestäni paljon enemmän irti. Piirtäminen, sanallinen luovuus ja valokuvaus tulevat pysymään omassa arjessa läsnä aina, mihinpä se tiikeri raidoistaan pääsisi, joten taiteellisia tuotoksia on siis luvassa jatkossakin!

Nyt tältä erää lopettelen ajatusten purkamisen tähän blogiin, jatkoa seuraa nyt kun tämän viikon ajan on nämä sivun ja koko toiminnan päivitykset työn alla. Mutta joka tapauksessa kaikille aivan mahtavaa, aurinkoista ja lämmintä kevättä ja kesän odottelua!

8.3.2009 Naisena olemisen iloja ja suruja

Toisaalla kirjoittamassani päiväkirjassa intouduin vasta pohdiskelemaan nykymaailman kiireistä elämäntyyliä ja ajan riittämättömyyttä täyttääksemme meihin kohdistetut odotukset. Jatkuvasti pitäisi olla tehokkaampi, osata ja tietää enemmän, ajatella asioita useammalta kantilta, kun puolestaan vuorokauden 24 tuntia eivät lisäänny yhtään. Samassa ajassa meidän pitäisi saada aikaan jatkuvasti enemmän ja enemmän. Ennen riitti, että hoiti naisena perheen ja miehenä leivän perheelle, nyt täytyy naisena hoitaa sekä työ että perhe ja seurata ohessa maailmalla tapahtuvia asioita, olla globaali ja ekologinen, pitää ulkoisesta olemuksestaan huolta syömällä terveellisesti ja juoksemalla milloin lenkillä ja milloin kuntosalilla, olla perillä nykyään niin nuorena maailman mukana aikuistuvien lasten elämästä, huolehtia arkirutiineista kuten ruuan suunnittelusta ja laittamisesta, siivouksesta, tiskaamisesta, pyykkäämisestä ja niin poispäin ja ylipäätään olla mahdollisimman tehokas - ja yrittää olla vielä stressaantumatta siitä kaikesta. Kokemuksesta voin sanoa, ettei mikään maailman helpoin tilanne. Ei sillä että miehilläkään helppoa olisi, mutta kyllä naisena oleminen on aika-ajoin yllättävän rankkaa. Se ei ole kivutonta (ei fyysisesti eikä henkisesti), se on raskasta työtä, hormonien heittelyä, suorituspaineita. Se on välillä verta, hikeä ja kyyneliä, epävarmuutta ja pelkoa.

Vai voisiko syy olla siinä, että vaadimme kenties naisina itseltämme liian paljon? Yritämmekö olla liian täydellisiä, ja koetammeko vakuuttaa sillä ensisijaisesti itseämme, toisia naisia, miehiä, vaiko koko muuta ympäröivää maailmaa? Etsimmekö onnellisuutta aivan vääristä paikoista? Sieltä, mistä joku toinen sen löytää, voi olla taas toiselle tyystin turhaa, ja osa kuluttaa koko elämänsä sen etsimiseen löytämättä kuitenkaan koskaan. Varmaa on kuitenkin se, ettei se löydy pyrkimällä väkisin täydellisyyteen, koska sellaista ei ole olemassakaan. Nykynaisille on monia eri vaihtoehtoja, mitä elämällään tehdä, toisin kuin ennen, jolloin ihmisten kohtalot olivat pitkälti hiljaisesti ennaltamäärätyt. Siltikään meidän ei tarvitse yrittää saavuttaa sitä kaikkea, mitä maailma meille tarjoaa. On aivan turhaa potea tunnontuskia siitä, jos haluaa omistaa elämänsä vain itelleen hankkimatta perhettä, eikä vastaavasti perheellisen tarvitse kuluttaa sitä aikaa, jonka voisi käyttää perheestä iloitsemiseen, murehtimaan kaikkia kokematta jääneitä vaihtoehtoja, niin kauan kun päätös on itse tehty ja vaihtoehdot ovat olleet etukäteen tiedossa. Kukaan ei ole kirjaan eikä kiveen kirjoittanut, mitä naisena oleminen vaatii, ne kriteerit olemme kehitelleet päässämme aivan itse. Ympäristö kyllä luo ajoittain valtavia paineita niskaan, mutta ne voi parhaansa mukaan antaa mennä toisesta korvasta ulos ennenkuin ovat ehtineet toisesta sisäänkään. Tässä on kaikille miehille hyvä sauma helpottaa naisten elämää edes ihan vähäsen - kertoa edes yhdelle naiselle, että hänen ei tarvitse sittenkään olla yhtäaikaa maailman paras kokki tai siivooja samalla kuin pitäisi epätoivoisesti selata naistenlehdet puhki löytääkseen sieltä vielä lisää stressinaihetta tavoitellessaan ihannenaisen mielikuvaa.

Itse en henkilökohtaisesti kuitenkaan kannata liiallista tasa-arvon ajamista, mutta en voi myöskään sietää sovinisteja. Silti mielestäni naisilla ja miehillä olisi hyvä olla edes jollain tapaa selkeät roolit - ei kuulosta hyvälle ajatukselle se, että miehet alkavat kohdella naisia ikäänkuin toisia miehiä, kaverillisesti "hyvänä jätkänä". Arvostan miehissä edes jonkinlaista herrasmiesmäistä piirrettä, sen verran rankka naisen rooli kuitenkin on, että ei ole liikaa mieheltä vaadittu jos voi edes joskus pienelläkin muotoa osoittaa arvostavansa sitä kaikkea. Kuten sanottu, naisilla(kaan) ei ole helppoa, mutta on se kaiken vaivan ohella myös palkitsevaa ja ehdottomasti sen arvoista. Itse en vaihtaisi sitä missään tilanteessa, en edes silloin, kun on ollut erityisen vaikeita aikoja. Kaikki riippuu asenteesta.

Näissä tunnelmissa - hyvää naistenpäivää 2009 kaikille.

20.2.2009

Kevään merkkien saapumisella on ihmeellinen vaikutus ihmisiin. Tänään ajellessani autolla pitkin kaupungin osittain sulaneita asfalttiteitä auringon lämmittäessä ja sulattaessa pitkän ja pimeän talven mittaan kertynyttä sitkeää lunta ja jäätä mietin paljon kaikenlaista. Vielä kun samalla pistin soimaan ihan sattumalta kymmenien muiden joukosta yhden levyn auton soittimeen, ja se sattui sisältämään paljon varsin muistorikkaita kappaleita vuosien varrelta, varsinkin viime kesältä, ei oikeanlaisen fiiliksen hakemiseen muuta enää tarvittukaan. Tuli haikeana mieleen kesän helteiset päivät, Bemari alla ja moottoritie kohti etelää edessä tankki täynnä (kallista, taisi olla yli 1,5 e litralta tuolloin) bensaa (huomaa vielä Bemarin vähemmän säästeliäs polttoaineenkulutus), seurana auton lisäksi vain kasa cd-levyjä, vielä isompi kasa tavaroita ja Suomen kartta. Eikä mitään aikataulu- eikä määränpääpakkoja, ei ketään käskemässä mihin mennä, missä kohti pysähtyä, mitä musiikkia kuunnella tai millon tulla takaisin.

Vasemman puolen ohituskaistalla vietetyt hetket kaksin auton kanssa, jota ei kahdesti tarvinnut käskeä liikkumaan kun eteen tuli hitaammin matkaa taittavia, yölliset kävelyt pimeässä Turun kaupungin keskustassa ja sen liepeillä, Ruissalon hiekkarannat ilta-auringon aikaan ja tuskailut keskipäivän helteisessä kaupunkiruuhkassa kattoluukku auki ja selkä liimaantuneena kiinni mustaan nahkapenkkiin. Heräteostokset eri liikkeissä, neljän euron rasia mansikoita kauppatorilta, mielipuolet paikallisbussien kuskit, jonotus yöllä kahden aikaan paikallisen Mäkkärin drive-in-kaistalla ja keskipäivän tunnelmia Aurajoen varren festareilta.

Koti-Kainuussakin tapahtui paljon muistelemisen arvoisia asioita, joihin palaa aina mielessään uudestaan joko kuuntelemalla musiikkia tai selaamalla valokuvia tuolta ajalta. Kalastusreissuja lähistön vesistöjen äärelle, auringonottoa ja Cosmopolitanien lukemista hiekkarannalla, kahlaamista Oulujärven rannalla auringon laskiessa, juhannussauna ja perinteinen kokko, pallogrillillä grillaamista rivitalon takapihalla ja Audin pesua ja vahausta etupihalla. Valoisat yöt, kävelylenkki ja kamera.

Tuli mieleen myös paljon vaikeampia koettelemuksia, jotka ehkä sillon eivät kamalasti naurattaneet mutta nyt niistä huomaa oppineensa ja kasvaneensa ihmisenä erittäin paljon. Tätä kaikkea muistellessa ja miettiessä kävi konkreettiseksi se asia, että elämä muokkaa meitä jatkuvasti mieleisekseen sen mukaan, mitkä tiet valitsemme ja mitkä päätökset teemme. Yksikin väärä tai vaihtoehtoisesti hyvä valinta voi kääntää koko siihenastisen elämän päälaelleen ja muuttaa meitä pysyvästi. Miten suuri osa meistä loppujen lopuksi on omaa itseämme ja kuinka paljon elämän varrella muokkaamaa? Millaisia me olisimme, jos olisimme tehneet yhdenkin asian joskus menneisyydessä toisin? Katuminen ei kannata, sillä mikä on tehny, on tehty, mutta se ei tarkoita sitä etteikö asioista voisi ottaa opikseen ja niiden kautta voisi spekuloida ja perehtyä syvemmin omaan itseensä. Sillä vaikka sitä helposti luulisi, loppujen lopuksi harva meistä tuntee edes itseään kovin hyvin. Monesti sitä huomaa tuntevansa jonkun läheisen ihmisen paremmin ja osaa tulkita toisen käyttäytymistä selkeämmin kuin omaa itseään. Liekö sama ilmiö kyseessä, kuin siinä kuinka asioita ulkopuolelta tarkkailevan on yleensä aina helpompi nähdä asiat selvemmin ja puolueettomammin kuin henkilön, jota asia lähemmin koskettaa, koska helposti sitä itse tulee sokeaksi oman itsensä lähellä tapahtuville asioille.

Itse odotan jatkoa elämän osalta osin intoa täynnä ja pieni pelko taka-alalla, koska ikinä ei voi tietää, mitä on tulossa ja mihin suuntaan kaikki kääntyy ja milloin. Suurelta osin siihen voi itse vaikuttaa, mutta huomattavan suuri osallisuus on myös sattumalla.

Jään miettimään kuvaa itsestäni kymmenen vuoden päästä, hymähdän itsekseni mielikuville, suunnittelen kirjoittavani kaikesta koetusta ja matkan varrella oivalletusta joskus vielä kirjan, otan auton avaimet ja lähden uudestaan liikenteeseen auringon vielä valaistessa hämärtyvää kaupunkimaisemaa.

31.1.2009

Ei kyllä oikein voisi ihmisellä enää enempi rautoja olla kerrallaan tulessa, tai sitten minä en vain yksinkertaisesti ole parhaasta päästä järjestelemään ja aikatauluttamaan menoja. Sepä se onkin aina ollut likipitäen kaikkien itseään jonkin sortin taiteilijaksi tituleeraavien henkilöiden yhteinen nimittäjä, ja se heille sallittakoon. Taidetta ei vain tuppaa syntymään liian kurinalaisen ja säntillisen elämäntyylin yhteydessä. Taide on myös sanana suhteellinen käsite, toiset pistävät jopa avarakatseisimpien ihmisten silmissä hullut tekonsa taiteen piikkiin ja saavat silti sympatiaa osakseen, koska "sitä pitää ymmärtää, sehän on taiteilija". Taiteilijanvapaus on siksi melko veteen piirretty viiva, välillä tuntuu että ihminen saa luovuuden piikkiin taiteilijana tehdä melkein mitä vain niinkuin Miina Äkkijyrkkä rellestää mielin määrin ja kaadella historiallisesti arvokkaan tilan puut maan tasalle luovuuden puuskassa. Samoin myös hulluus on ihmisten määrittelemä käsite - se on vain asia, joka valtaosan mielipiteiden perusteella tai joskus aikoinaan sattumanvaraisesta syystä on mielletty poikkevaksi ja erilaiseksi.

Kuka ylipäätään pystyy määrittelemään normaalin? Miksi juuri ainoana ja oikeana pidetty asia on normaalia? Kuten Paulo Coelho kirjassaan Veronika haluaa kuolla (kannattaa lukea)asiaa usealta eri kantilta pohtikin, kellotkin olivat alunperin käyneet toiseen suuntaan eli nykyiseen vastapäivään. Jonain päivänä oli vain tullut normaalia siitä, että kellot kulkevat kuten nyt, myötäpäivään, ja joka nykypäivänä vakavissaan omistaisi "väärään" suuntaan kulkevan ajanosoittimen, olisi muiden silmissä jonkin sortin hullu. Ihmiset itse määrittelevät hulluuden, samoin kuin taiteellisuuden. Niiden raja tuntuu olevan välillä melko häilyvä taiteilijoiden toteuttaessa mitä hätkähdyttävämpiä ja kyseenalaisempia teoksia. Hullu tuntuu olevan yleisesti se, joka uskaltaa kyseenalaistaa asioita ja olla eri mieltä, ja vieläpä tuoda sen kaiken julki.

Miten voisi määrittää taiteellisen ihmisen? Onko kuka tahansa omia, muista eriäviä mielipiteitä omaava ihminen taiteellinen, koska on valtavirran yleisesti hyväksyvän linjan kaavasta poiketen kehittänyt omia, perusteltuja näkemyksiä? Omasta mielestäni on, olettaen että ne voi myös uskottavasti perustella. Itsenäinen ajattelu ja kyseenalaistaminen kertoo siitä, että ihmisessä on olemassa luovuutta. Se ei ole opittavissa oleva taito, se on synnynnäiden lahja, ominaisuus joka joko on, tai ei ole. Siihen en osaa sanoa, onko se taakka vai siunaus, ehkä molempia, eikä virran mukana kulkeva muiden mielipiteitä ja käyttäytymismallia myötäilevä ihminen sen huonompi ole, meitähän on tunnetusti moneen junaan ja niin pitääkin olla. Taiteilija tuntee enemmän asioita kuin keskivertokansalainen, ja se näkyy taiteilijoiden tuottamassa materiaalissa. Ilot ja surut koetaan paljon laajemmalla tunneskaalalla, mutta niitä on myös opittu käsittelemään, kukin parhaaksi kokemallaan tavalla. Itsellä auttaa yleensä peruskeinot eli ajatusten ja kokemusten piirtäminen ja kirjoittaminen, myös valokuvaaminen on eräänlaista terapiaa. Toiset taiteilijat tuovat kokemuksensa enemmän ihmisten ihmeteltäväksi esimerkiksi laulujen sanoitusten ja näyttävien ulkoilmataideteosten muodossa. Tapansa kullakin, tietyissä kohtuuden rajoissa.

Herkkyyden ja hyvän ihmis- ja elämäntuntemuksen ansiosta taiteilija myös osaa nähdä ihmisessä pintaa syvemmälle. Itse toki syyllistyn samaan mihin kaikki muutkin, arvioimaan ihmistä ulkoisen olemuksen ja käytöksen perusteella. Teen yleensä ihmisistä hyvinkin pikaisia ja jyrkkiä arvosteluja, en julkisesti, vaan itselleni. Tulen pintapuolisesti pakon edessä hyvin toimeen monenlaisten ihmisten kanssa, mutta vapaaehtoisesti ja vapaa-ajalla en ole erityisen sosiaalinen ihminen, valitsen seuran erittäin tarkkaan. Jos joudun olemaan sellaisten ihmisten seurassa, joista huomaa heti ettei kemiat osu kohdalleen, olen omissa oloissani hiljaa tai jos mahdollista, vaihdan maisemaa. Sitä en osaa sanoa itsekään, mikä ihmisessä saa aikaan sen, onko ensivaikutelmasta syntyvä reaktio positiivinen vai negatiivinen. Aina se on kuitenkin selkeästi jompaakumpaa. Ehkä tämän piirteen takia monilla taiteilijoilla on erakon tai muuten ihmeellisen ja vaikeankin ihmisen maine, mutta parhaimmillaan kemioiden osuessa kohdalleen yhteistyö voi olla parempaa kuin kukaan asiasta tietämätön ja kokematon voisi kuvitellakaan.

Tekstin pointti? Eipä taida olla, kunhan vain saa ajatuksia joskus kirjalliseen muotoon purettua niin saa uusien prosessoinnille tilaa.

19.1.2009

Nyt täytyy myöntää että tuli tuossa aiemmin luvattua hiukan liikoja noiden mallitöiden suhteen, niin paljon on pitänyt kiirettä, ettei ne ole vieläkään valmiita. Otin itseä niskasta kiinni ja tein sen sijaan urakkatahdilla muita töitä (markkinointiin liittyviä lähinnä) siitäkin edestä, sillä seurauksella että itse piirtelyt kärsivät ja en ehtinyt millään tehdä yhtään ylimääräistä piirroshommaa. Jos sitä nyt tässä saisi niitäkin tehtyä enempi niin pääsen tänne niitä laittelemaan.

Nyt ei edes ole sellaista tavanomaista analysointifiilistä joten en ala ruotimaan mitään elämää syvällisempää aihetta tällä erää sen kummemmin, jätetään se odottamaan sitä hetkeä kun tulee sopiva inspiraatio. On ollut oikeasti vissiin niin kiire, ettei ole juuri ajattelemaankaan ehtinyt, ja se on jo vakava paikka se. Siltikin täytyy myöntää, että mielenterveyden kannalta ainakin itselle tekee oikeasti hyvää tehdä töitä - vieläpä näin mieluisia töitä, ettei ne edes tunnu työltä, enemmänkin mieluisalta ajanvietteeltä tai harrastukselta. Hetkittäin on ollut vaiheita (onneksi lyhytkestoisia), ettei ole oikein tehnyt elämässään mitään sen kummempaa, miettinyt vain seuraavaa siirtoa, mutta minä en yksinkertaisesti vain osaa olla tekemättä mitään. Liika vapaa-aika on suorastaan painajainen, pitää olla haasteita, tavoitteita ja suunnitelmia. Ei liian tarkkoja suunnitelmia, vaan vähän tuntumaa huomisesta, niin se riittää. Oli sitten vaikeita aikoja tai hyviä hetkiä, niin tällä alalla siitä saa syyttää ja kiittää vain itseään, ja se on ehdottomasti kaikkein positiivisin puoli tässä kaikessa. En ole koskaan ollut parhaimmillani ryhmätyöskentelyssä, jo ala-asteella suostuin varsin vastentahtoisesti tekemään mitään ryhmätöitä lähinnä siksi, että en osaa ilmaista itseäni suullisesti lähimainkaan niin hyvin kuin verbaalisesti. Toinen syy oli se, että koska kirjallinen ilmaisu korvasi sosiaalisen keskustelun tuotokset yleensä verrattain hyvin, en tietenkään edes pienenä halunnut jakaa sitä kunniaa niille, joille se ei kuulunut.

Olen aina ollu hyvin itsenäinen ihminen. En lapsenakaan koskaan väkisin hakeutunut kenenkään seuraan, mieluummin tein jotain omissa oloissa tai niiden harvojen seurassa joista pidin. Halusin usein olla yksin ja ajatella asioita. Vihasin pinnallisuutta - ja vihaan edelleen. Haluan ihmisiltä ja elämältä jotain syvempää, kuin vain ulkokuoren - jotain minkä vuoksi tuntea niitä tunnetiloja, joihin meille on annettu mahdollisuus. Siksi vihaan voimakkaasti, mutta myös rakastan hyvin räiskyvällä tavalla. Olen välitön ihminen, joka vihaa teeskentelyä ja toisten väkinäistä miellyttämistä. Olen yksinäinen susi, joka itse haluaa valita oman polkunsa ja vastata seurauksista itse - oli se polku sitten kuinka karikkoinen ja kivinen tahansa. Haluan itse tehdä virheitä, jotta oppisin niistä. Olen tietyllä tavalla itsekäs - haluan paljon omaa aikaa ja tilaa. Kuitenkin tunteellisena ihmisenä välitän joskus liikaakin läheisistä ihmisistä ja kehitän siitä kamalasti päänvaivaa, koska pahin asia, mitä tiedän, on se jos tiedän aiheuttaneeni yhdellekään läheiselle ihmiselle pahaa mieltä. Nimenomaan läheiselle, sillä muita ihmisiä kohtaan en ole lainkaan niin tunteellinen, vaan kaikkea muuta. Ehkä se on osasyy siihen, miksi päästän vain niin harvat ihmiset lähelle. Tiedän, että tulen kiintymään niihin harvoihin sitäkin enemmän, ja takaraivossa kai pelkään satuttavani jotakuta sellaista vielä jonain päivänä tahattomasti. Tiedän, miten paljon tietyt asiat voivat satuttaa, joten sitä helvettiä en halua aiheuttaa yhdellekään, joka minulle koskaan on sen enempää merkinnyt.

Viidakon lait pätee yhteiskunnassa kuitenkin edelleenkin - vain vahvimmat selviää hengissä ja josset selviä, tulet itse syödyksi. Hienovaraisemmin ilmaistuna pitää taistella pärjätäkseen tässä kovassa maailmassa. Selviytymisen edellytykset ovat muinaisista luolamiesajoista kenties hieman nykyaikaistuneet - henkiinjääminen on yleisesti ottaen taattu heikoimmillekin yksilöille, eikä luonto karsi niitä niinkuin joskus ennen muinoin - kriteerit pärjäämiselle ovat varsin erilaiset tänä päivänä. Yhteiskunta koulii meitä vastaamaan globaalistuvan maailman mukanaan tuomiin haasteisiin, jossa fiksuimmat ja ovelimmat pärjää, loput jää rannalle ruikuttamaan ja tyytyy hiljaa kohtaloonsa. Toki kaikki eivät edes halua samoja asioita, muun ohessa tämä maailma tarjoaa ihmisille koko ajan enemmän vaihtoehtoja, miten elämänsä käyttää. Ei ole loppujen lopuksi kauaakaan aikaa, kun täälläkin oli ihmisten kohtalot määrätty jo syntymästä alkaen ja oli tehtävä sitä työtä, mitä eteen sattui, ja millaisiin olosuhteisiin sattui syntymään. Tässä maassa ei kenenkään ole tänä päivänä pakko raataa päivääkään, ja silti tulee toimeen. Jokaisella on liki tasavertaiset mahdollisuudet kouluttautua. Kaikki on täysin omista valinnoista kiinni. Ihminen voi elää täysin tyytyväisen ja terveen elämän täyttämättä mitään tämän maailman yleisesti hyvän ja onnistuneen elämän kriteereiksi määriteltyjä asioita. Jokainen voi itse päättää, miten korttinsa pelaa, ja se on hyvä se, sillä mikä olisi sen parempi asia kuin valinnanvapaus?

Perun aiemmat sanani - tästä tuli sittenkin elämää syvällisempi avautuminen taas kerran, mutta minkäs se ihminen luonnolleen voi. Tämä on seuraus siitä, kun on syntynyt liian ajattelevaksi ja tuntevaksi persoonaksi. Se on sekä siunaus että kirous - onneksi silti enemmän sitä ensiksimainittua. Suosittelen kaikille.

Lisää ajatuksia taas lähiaikoina. Tarkemmin en kyllä mene lupaamaan ettei joka kerta tarvitse pää painuksissa olla muotoilemassa jonkinlaista selitystä viivytyksiin. Inspiraatiot tunnetusti joko tulee, tai sitten ne on tulematta, ne ei katso kalenteria.

7.1.2009

On se vaan jännä, miten joskus tulee kuin tyhjästä tunne, että on vain pakko tehdä jotain tiettyä, kuten tässä eräänä päivänä kylmänä kun ilman ennakkovaroitusta vain tuli sellainen olo, että nyt täytyy kirjoittaa muutamia mieltä painaneita asioita ylös. Onneksi oli kynä ja paperia lähellä, joten samalla hetkellä aloin kirjoittamaan tekstiä runomuotoon aivan kuin olisin tiennyt jostain alitajunnasta, mitä minun siihen täytyy kirjoittaa. Aikaa ei mennyt kauaakaan, kun pari pätkää oli jo syntynyt kuin tyhjästä, ja olo oli jotenkin helpottunut sen jälkeen. Sama on joskus piirtämisen kanssa - vaikka en jollain hetkellä olisi piirtämässä, saattaa tulla tunne että nyt on aivan pakko joku tietty asia piirtää paperille, ja mielessä on ikäänkuin jo olemassa visio siitä, millainen sen on oltava. Aivan kuin joku suurempi voima jostain ohjaisi tekemään jotain. Tiedä häntä, kuvittelenko omiani vai onko tämä jotain iän mukanaan tuomaa oiretta, mutta näin on käynyt jo yllättävän monta kertaa. Ei se haittaakaan, koska joka kerta kun on saanut tuotoksen valmiiksi, tulee sellainen olo, että on saanut jonkin mieltä vaivanneen ja stressanneen asian ikäänkuin loppuunkäsitellyksi ja pois mielestä, mikä taas auttaa keskittymään puolestaan muihin asioihin. Siksi ei ole pelkkää sanahelinää, kun totean, että jokainen työ, minkä teen, oli se sitten piirros, valokuva, runo tai mikä tahansa, kertoo jotain minusta itsestä ja puran sitä kautta omia kokemuksia ja ajatuksia. Olen erittäin huono puhumaan monista asioista ihmisille, tai näyttämään tunteitani sen syvällisemmin, joten piirtäminen ja kirjoittaminen ovat siihen tarkoitukseen minulle soveltuvampia keinoja.

Ehkä jonain päivänä teen niinkuin olen aina enemmän tai vähemmän tosissani suunnitellut, eli puran elämän varrella koetut hetket ja tehdyt oivallukset yhdeksi tiivistelmäksi - kirjaksi. En siksi, että tekisin sillä rahaa, vaan siksi, että saisin jo itseänikin varten jonkin konkreettisen todisteen ja kootun summan omasta elämästä ja mitä sen matkan varrelta on jäänyt käteen; mitä on oppinut ja mitä virheitä on tehnyt - ja miten niistä on selvinnyt. Listata siihen asioita, mitä saavutti, ja mitä haluaisi vielä saavuttaa. Jälkimmäinen siksi, että aina täytyy olla haaveita, ja siksi, että ei tule fiilistä, että elämä on jo eletty ja takanapäin. Ei omaelämäkertaa (jos suunnittelemaani teosta sellaiseksi voisi kutsua) tarvitse kirjoittaa vasta vanhana ja jotain erityisen merkittävää saavuttaneena - siis sellaista merkittävää, mikä tässä yhteiskunnassa yleisesti merkittäväksi mielletään. Jokaisella ihmisellä on oma tarinansa, joku voi olla kokenut ja nähnyt enemmän kahden ensimmäisen vuosikymmenensä aikana kuin joku toinen koko elämässään - tai ei tule kokemaan koskaan. Jokaiselta ihmiseltä voi oppia jotain uutta, ja kaikilla on oma tarinansa kerrottavanaan. Osa haluaa mielihyvin kertoa sen kaikille, toiset puolestaan vaikenevat ja vetäytyvät kuoreensa pitäen kaiken sisällään. Itse haluaisin kokea ja nähdä paljon asioita, jotta voisin edes jollekin ihmiselle kertoa oman tulkintani tästä elämästä - siitä, miksi täällä ollaan ja mitä täältä haetaan, ja miten se omalta kohdaltani loppujen lopuksi onnistui. Siitä en tiedä, löydänkö ikuisuuskysymyksiin vastauksia itsekään, mutta oman näkökantani ainakin saan sinä aikana työstettyä. Itse näen, että me kaikki olemme tässä elämän virrassa kulkevia matkustajia, ja on osittain itsestä, sekä ehkä enemmän tuurista kiinni, mihin sen virran mukana kukin kulkee ja minkä haaran milloinkin valitsee. En itse henkilökohtaisesti usko kohtaloon, siihen että meille on jatettu pelikortit jo ennen syntymää. Elämä on loputtomiin täynnä pieniä valintoja, toisilla niistä on enemmän ja toisilla vähemmän merkitystä elämämme kannalta, ja teemme ne kaikki itse. Jokainen tekee virheitä, joita katuu. Minäkin tiedän, että olisin voinut tehdä monta asiaa elämässäni toisin, ja joskus mietin, missähän sitä olisi nyt, jos olisinkin päättänyt aikoinani mennä opiskelemaan toiselle paikkakunnalle, tai jos olisin jättänyt yrittäjyysvalmennuksen väliin, tai jos olisin päättänyt jatkaa ensimmäistä parisuhdetta enkä vain luovuttaa...olisinko kenties onnellisempi kuin nyt, vai katuisinko jatkuvasti sitä, etten tehnyt mitään silloin kun se oli mahdollista? Jossittelua voi harrastaa loputtomiin, mutta se ei muuta mitään. Me olemme silti valintojemme summa, elämän varrelle kertyneiden kokemusten muokkaamia yksilöitä, mutta voimme silti aina vaikuttaa tulevaan, siihen mitä on edessä. Mikään ei kuitenkaan takaa sitä, että joku valinta olisi varmasti toista parempi. Se tässä elämässä onkin mielenkiintoista, että sattumalla on aina oma merkityksensä eikä mikään ole kiveen kirjoitettua. Aina on vara valita. Kaikilla tässä maailmassa ei ole syystä tai toisesta samaa mahdollisuutta.

3.1.2009

Juuri kerkesi vuorokausi vaihtua kolmannen puolelle, kun äkillisen leipomisinspiraation seurauksena lopettelin touhuamisen keittiössä - tuloksena harvinaisen onnistunut leipomisen tuotos sekä kauhea sotku. Ja ihan hyvä mieli, kun vaihteeksi teki jotain muutakin kuin töitä tai aikaavieviä arkirutiineita. Kyllähän minä verrattain paljon kokkailen ja leivon, kun vain aikaa on - ja jo terveellisen ruokavalion ylläpitäminen vaatii, että syömiseen käyttää hieman enemmän aikaa päivässä kuin mitä mikropizzan lämmitykseen kuluu. Toisinsanoen käytännössä päivittäin ihan laittamalla laitan jotain ruokaa, ja leivon aina sille päälle sattuessa - erittäin harvoin mitään leivonnan tuotoksia tulee kaupasta valmiina ostettua, vaan kyllä ne kaikki tulee pääosin omin kätösin tehtyä. Jotta hommassa pysyisi mielenkiinto yllä, en tyydy tekemään luovana persoonana aina yksiä ja samoja ruokia, vaan kokeilen ja yhdistelen erilaisia muunnelmia ja kehittelenpä joskus puolivahingossa uusiakin. Taiteilijan tiukkaan piintynyt luonne pursuaa esiin siis tässäkin yhteydessä, ja hyvä niin.

Alla muutama otos aikaansaannoksista, tekeleet kantaa nimeä sitruunabritatorttu ja kookospallot. Ensiksimainitun kokeilin tehdä vaihteeksi sitruunaa sisältävänä sovelluksena aikaisempien mansikka- ja raparperiversioiden lisäksi, ja lopputulos oli kyllä positiivinen yllätys. Kookospallot taas on lapsuusajoilta mieleen jäänyt tuotos, ne on sen verran helppoja tehdä (ja hyviä), että lapsena olin niitä vähän väliä tekemässä. Piti vähän verestellä muistoja ja tekaista sellaisia. Harvemmin leivon mitään kamalasti rasvaa sisältävää, mutta nyt ajattelin tehdä poikkeuksen.

Kello on jo puoli yksi yötä, joten keittiön siivous sopivasti kutsuu.

p.s. ei, minulla ei ole mitään pakkomiellettä karambola-hedelmään, sellainen vain sattui käsillä olemaan kun testailin aiemmin illasta erilaisia - tällä kertaa alkoholittomia - drinkkejä ja koristelin niitä kyseisillä hedelmillä, siksi niitä kuvissakin sivuosassa ilmenee.

2.1.2009

Uusi vuosi on pyörähtänyt käyntiin, toivottavasti hyvissä merkeissä itse kullakin. Välillä eläminen tällä pallolla on itsellekin melkoista vuoristorataa tunteiden ääripäästä toiseen, mutta hyvin sitä on pärjätty kun asennoituu tähän kaikkeen oikein. Antaa virran vain viedä ja menee itse mukana ottamatta turhia paineita. Irwinhän sen jo aikanaan hyvin sanoikin; se on vain elämää, ei sen enempää.

Itse tunteellisena, herkkänä ja ajattelevana ihmisenä olen todennut, että minunlaisilleni ihmisille tämä maailma on välillä raskas paikka elää. Vastoinkäymiset ja koettelemukset ovat vaikeita kestää, kun kaikkea vastaan ei ole suojaavaa kilpeä, muuria minkä taakse kätkeytyä ja sulkea kaikki negatiivinen ulkopuolelle. Maailma on huumoria ajattelevalle, mutta tragedia tuntevalle, niin on joku jossain todennut, ja niinhän se onkin. Vastaavasti hyvissä asioissa tunteellisuus ja herkkyys on etu, iloiset hetket ovat tuplaten iloisempia, kun niistä osaa ottaa kaiken ilon irti ja eläytyä niihin sataprosenttisesti. Toivottavasti niitä hyviä hetkiä koittaa tänä vuonna mahdollisimman paljon.

Tietyllä tavalla elämä on koulinut minustakin joissain asioissa kyynisen, mutta pessimisti en missään nimessä ole. Olen oppinut ottamaan vastaan sen, minkä elämä tullessaan tuo, ja iloitsemaan pienistäkin asioista. En haaveile liian suuria tai tavoittele mahdottomia, realistiset unelmat ja pieni kunnianhimo taas on aivan tervettä ja jopa välttämätöntä. Olen opettanut itseni arvostamaan joka päivä kaikkea hyvää mitä elämässä on, ihan arkipäiväisiä asioita kuten läheisiä ihmisiä, ruokaa ja terveyttä. Ihmisissä on yleensä se huono puoli, että koskaan ei olla tyytyväisiä siihen mitä ympärillä on, siitä pitää huolen ahneus - piirre joka löytyy jossain määrin jokaisesta. Ja yleensä mitä enemmän hyvää saa, sitä ahneemmaksi tulee eikä lopulta riitä enää mikään. Aina kurkotellaan aidan toiselle puolelle ja halutaan nähdä, saada ja kokea kaikki mahdollinen tässä, nyt ja heti. Energia suunnataan aivan vääriin asioihin, eikä nähdä enää metsää kun puut ovat edessä. Sääli, että useimmiten ihminen oppii vasta tehtyään virheen, josta pahimmillaan saa maksaa kovan hinnan.

Pohdinnasta toiseen - ajattelevana ihmisenä tietenkin mietiskelen paljon asioita, ja joskus mietin sitäkin, miten ikää tulee jatkuvasti lisää ja miten se tuo mukanaan jatkuvasti uusia paineita ja haasteita. Mikä loppujen lopuksi mittaa sen, onko joku onnistunut elämässään vai ei? Onko rahallinen menestys onnistumisen mitta, vai onko ikänsä lapsia kasvattaneen kotiäidin elämä yhtä menestynyt kuin lapsettoman mutta elämänsä tieteelle urhanneen ihmisen elämä? Kuka sen määrittelee? Jokainen meistä on erilainen, omanlaisensa yksilö, joka tulee onnelliseksi eri asioista. Oman näkemyksen mukaan kukaan ei voi tulla sanomaan toiselle, onko hän käyttänyt elämänsä hyvin vai ei ja mitä kenenkin kuuluisi elämällään tehdä. Ihmiset yrittävät epätoivoisesti pyrkiä täydellisyyteen, mutta monen elämää voisi helpottaa tieto siitä, että se on asia, mitä kukaan ei voi saavuttaa - eikä tarvitsekaan. Ei tarvita täydellistä työpaikkaa, ei täydellistä puolisoa, kaksi lasta ja koira punaisine tupine ja perunamaineen eivät kuulu kaikkien tulevaisuudenhaaveisiin. Joku voi oikeasti haluta ottaa repun mukaansa ja kiertää maailmaa, toinen voi omistaa elämänsä kokonaan hyväntekeväisyydelle ja toisten auttamiselle, kolmas päättää tehdä lapsia ja kasvattaa niistä lisää kansalaisia tähän yhteiskuntaan, ja neljäs ei yhtään tiedä mitä elämällään tekisi mutta elää päivän kerrallaan ja ottaa vastaan sen, mitä eteen tulee. Joku haaveilee kansainvälisestä menestymisestä ja julkisuudesta, kun taas jonkun haaveena voi olla käydä edes kerran elämässään ulkomailla lomalla. Kaikki vaihtoehdot ovat oikeita, eikä kukaan voi sanoa että jonkun toisen tapaa elää olisi väärä, tai omaansa huonompi. Mitä siitä tulisi, jos kaikki meistä haluaisivat samoja asioita? Kukaan ei saisi silloin mitään, eikä kukaan olisi onnellinen. Siksi onkin siunaus, että olemme yksilöitä, joilla kaikilla on oma tahto ja omat mielipiteet ja tavoitteet. Itsekin olen sortunut joskus stressaamaan iän mukanaan tuomia paineita; ihmisen oletetaan tietävän iän karttuessa yhtä tarkemmin, mitä elämällään haluaa tehdä. Ei ole mitenkään väärin, jos sitä ei tiedä vielä vanhanakaan, sillä kaikki eivät ole luotuja tekemään tarkkoja suunnitelmia ja tavoittelemaan määrätietoisesti tiettyjä asioita. On paljon asioita, mitä iän puolesta ei itsekään pysty enää tekemään, vaikken vanha olekaan. Olisihan minusta voinut tulla vaikka mitä, jos olisin nuoresta asti päättänyt vaikka pelata tennistä tai omistanut elämäni hevosille, ja olisin tätä nykyä kunnianhimoinen kilparatsastaja. En ole vain itse katsonut omaksi jutukseni ryhtyä mihinkään sellaiseen, vaan mennyt elämän virran mukana ja tehnyt kulloinkin sitä, mikä on parhaimmalta tuntunut. Minulle se on ollut luontevin tapa elää, mutta joku toinen ei ehkä voi ymmärtää sellaista päämäärättömyyttä. Edelleenkin, tämä kaikki on vain elämää, ei sen vakavampaa.

24.12.2008 Aattoajatuksia

Eihän sitä täysin malttanut pitää näppejään työhommista erossa joulunakaan, mutta onneksi kyse on sellaisesta työstä, mikä ei tunnu edes työltä. Vielä ei siis ainakaan ole toteutunut se viime talven yrittäjyyskurssilla muiden kohtalotovereiden kriittisesti ilmaan heitetty veikkaus, jossa veikattiin tässä työssä olevan suuri riski uuvuttaa itsensä kun siihenastisesta satunnaisesta harrastuksesta tehdään ammatti. Onhan sekin mahdollista, mutta toisaalta mikäs sen mielekkäämpi lähtökohta ammatin hankkimiselle, kuin saada se oman osaamisen ja mielenkiinnon yhdistelmän kautta?

Lahjoja tuli taas ihan kiva määrä, vaikken niitä tosiasiassa paljoa odottanutkaan syystä että iän karttuessa ne eivät ole enää samanlainen joulutunnelman luoja kuin mitä joskus lapsena. Oli kuitenkin mukava taas kerran huomata miten ympäriltä löytyy välittäviä ihmisiä - ja lahjatkin olivat sen mukaisia että niitä hankkiessa on selvästi ajateltu sen tarpeellisuutta. Eikä lahjan arvoa punnita sen rahallisessa määrässä, vaan se tunnettu klisee "ajatus on tärkein" pitää edelleenkin täysin paikkansa. Ilman mitään materiaa voi kyllä aivan yhtä hyvin - paremminkin - näyttää, että välittää. Suotavaa olisi, ettei se välittämisen osoittaminen jäisi vain jouluun, vaan se jatkuisi säännöllisesti ympäri vuoden - ei niinkään lahjojen merkeissä vaan ihan muunlaisena välittämisenä ja yhteyden pitämisenä. Sekin olisi ihan kiva, ettei kukaan ostaisi mitään lahjaa vain pelkästä velvollisuudentunteesta, "siksi kun jouluna nyt vain pitää ostaa lahja, ihan sama mikä kunhan nyt voi sanoa että on sellaisen ostanut". En minä eikä varmaan moni muukaan edes halua saada sellaista lahjaa. Tai jos ei yrityksestä huolimatta vain keksi jollekin tuttavalle sopivaa lahjaa, vaikka haluaisikin, syystä että tällä on jo kaikkea, tai hän ei vain halua tai tarvitse mitään tai muuten ei vain satu sopivaa kohdalle, niin silloin lienee kaikille parempi ratkaisu muistaa jollain muulla tavalla kuin ostaa joku persoonaton ja epäsopiva tusinatuote lahjaksi. Tästä aiheesta lienee kuitenkin ollut jo riittämiin puhetta, ja tämähän oli muutenkin vain oma mielipide, ei mikään kiveen kirjoitettu totuus, joten jätetään se aihe toistaiseksi rauhaan tältä erää.

Lapsuuden joulut vanhempien luona ovat jo historiaa, tässä iässä sitä alkaa muodostaa itse jo aivat omat rituaalit ja perinteet kun on asunutkin jo vuosikaudet omillaan, mutta vahva vaikutus on joulunkin osalta ollut sillä, miten niitä on lapsuudessa ja nuoruudessa viettänyt. Tietyt tavat ovat säilyneet edelleen, ja mahdollisen jälkikasvun myötä todennäköisesti osa niistä jatkaa taas perinteenä eteenpäin tuleville sukupolville. Tässä hektisessä, globaalistuneessa ja kylmässä maailmassa on hyvä, että pidetään edes joistain, pienistäkin perinteistä kiinni. On jotain, mitä odottaa ja mistä pitää kiinni, jotain rutiininomaista kaiken stressin ja kiireen keskellä. Tuskin monikaan tietää, miksi jouluna on tapana tuoda kuusi keskelle huoneistoa tai miksi juhannuksena poltetaan kokkoa - tai miksi vappuna kuuluu juoda simaa - monilla tavoilla on historiaan pohjautuvat syyt, jotka toki eivät ole enää merkityksellisiä, mutta niistä on kehittynyt vain tapa. Ei sillä, että kenenkään pitäisi syödä pääsiäisenä mämmiä vain tavan vuoksi, ellei siitä oikeasti pidä (kuten esim. allekirjoittanut), mutta joitakin toistuvia tapoja on kiva olla olemassa. On edes jotain, mikä pysyy vuosi toisensa jälkeen muuttumattomana ja joiden kautta tulee kaikki ne vuosien varrella kerääntyneet muistot mieleen. Ei tarvitse joka juhannus miettiä miten sitä viettää, kun voi huoletta vetäytyä vesistön äärelle polttamaan kokkoa ja grillaamaan, niinkuin aina ennenkin. Vaikka itsellä ei tällä hetkellä omia lapsia olekaan, niin jos se päivä joskus koittaa, tulevat joulut sujumaan varmaan pitkälti saman kaavan mukaan kuin miten ne itsekin lapsena vietettiin. Toistamalla samoja tapoja vuosi toisena jälkeen niistä jää pysyviä mielleyhtymiä ja sitä kautta kultaakin kalliimpia muistoja.

Se tällä erää syvällisemmistä mietinnöistä, tuli nimittäin kaiken hulinan ja touhuamisen jälkeen aattoiltana väsymys ja nukahdin toviksi aikaa, mikä johti siihen ettei ajatukset kulje yhtä terävästi kuin muulloin. Koko asunto on täynnä lahjapaperin riekaleita ja lahjanaruja sekä karkkien käärepapereita ja suklaakonvehtirasioita. Lahjatkin ovat siellä täällä ympäri asuntoa ja kaiken huipuksi joulun ajan täällä asunnossa vieraileva kissa päätti tehdä oman osana siihen, että kaikki on varmasti sekaisin. Piti sitten vielä tietysti sitten mennä syömään kaikkea mahdollista ja niin paljon kuin sai mahtumaan, mikä ei ainakaan edesauta jaksamista vaan meinaa pistää entistä enemmän väsyttämään, mutta varsinkin jouluna se ei vain ole sallittua, mutta myös suotavaa :-)

Kaikille kautta maan erittäin hyvää joulua ja välittäkää läheisistänne myös seuraavat 364 päivää - siinä mitä parhain uudenvuodenlupaus sellaisellekin, joka ei niitä tavallisesti edes tee!

16.12.2008 Joulu- ja kouluvalmisteluita

Huomaamatta päivät kalenterissa ovat käyneet joulun odotuksen suhteen jokseenkin vähiin - enää reilu viikko siihen päivään, jota lapsena odotti enemmän kuin mitään muuta päivää vuodesta. Nyt se ei enää tunnu ihan niin taianomaiselta päivältä kuin mitä silloin lapsen silmin, mutta on siinä oma viehätyksensä edelleen. Käytännön valmistelut joulun suhteen ovat kyllä omalta osalta pahemman kerran kesken, erilaisia koristeita on ympäri asuntoa ja jouluvaloja ikkunoissa, mutta muuten on kaikki vielä joulunpyhien suhteen tyystin auki. Toivon mukaan siinä ei käy sentään niin kuin helposti saattaa käydä varsinkin kenelle tahansa yrittäjälle - että ne vähätkin ajat jolloin pitäisi nollata työhommat ja ottaa rennosti, menee siinä itsessään; työnteossa. Toisaalta liika suunnitelmallisuus ei ole hyväksi, ainakaan omalla kohdalla, se on todettu varsin moneen otteeseen. Bisneksen kannalta se tietysti olisi suotavaa, mutta oman henkisen hyvinvoinnin kannalta ei niinkään. Tietynlainen vapaa ja ei-suunnitelmallinen elämäntyyli lienee jokaiselle taiteilijalle jossain määrin ominainen piirre, ja myös itse allekirjoitan saman väitteen silmää räpäyttämättä. Asioiden organisointi ja järjestelmällisyys ei ole koskaan ollut omia vahvimpia piirteitä. Luetaan ne sitten heikkoudeksi tai ei, mutta kärsimättömyys, itsepäisyys ja ei-niin-sosiaalinen luonne on enemmän niitä ominaisuuksia, jotka minua paremmin kuvaavat. Itse en pitäisi niitä kuitenkaan tyystin negatiivisina piirteinä, koska ilman niitä tuskin tällaista työtä tekisin ja olisin löytänyt itsestäni luovuutta yhä uudelleen ja uudelleen. Sitä myöten varmaan tekisin nytkin jotain kahdeksasta neljään -työtä, yhtään sitä väheksymättä, mutta minun kohdallani se ei oikein toimi. Toiselle sellainen tapa työskennellä on mitä parhain, mutta minun jääräpäiselle ja itsenäiselle luonteelle yksin työskentely tuottaa parhaan tuloksen. Haluan riskien uhallakin tehdä jotain, mihin itse voi sataprosenttisesti vaikuttaa ja missä oman työn jälki todellakin näkyy. Sekin on huomattu, että liika suunnittelu, aikataulutus, kaavoihin kangistuminen ja asioiden ja menojen kontrollointi pitää luovuuden poissa näkyvistä tehokkaammin kuin mikään - aivan kuin tekisi töitä niinkuin ravihevonen; silmälaput silmillä ei ehdi maisemia katsella ja tähtäimessä on vain voitto.

Tänään oli pieni puolentoista tunnin alkuhaastattelu yrittäjän ammattitutkinnon suorittamista varten. Piirrostöiden teon merkeissä edellinen ilta vain venähti pitkälle yön puolelle, eikä uni meinannut millään tulla sittenkään, joten muutaman tunnin katkonaisilla yöunilla oli pienoinen haaste vastailla yrittäjyyttä syvällisesti käsitteleviin kysymyksiin kahden asiantuntijan tuijottaessa odottavasti kello 9 aamulla. Ottaen huomioon senkin, etten ollut haastatteluun valmistautunut muiden kiireiden keskellä yhtään mitenkään, kokonaisuutena kaikki meni silti yllättävän hyvin ja vastaukset kinkkisiin ja ajatustyötä vaativiin kysymyksiin tuli aikalailla lonkalta. Se huomio tuli yllätyksenä, että vaikka olen kellon ympäri joka päivä tekemisissä tämän yritystoiminnan kanssa ja luulin käsitelleeni kaiken mahdollisen siihen liittyvän mielessä jo moneen otteeseen, niin silti parin ulkopuolisen asiantuntijan näkökulmat ja mielipiteet toivat täysin uutta mietittävää itsellekin. Niinhän se on, että ikinä ei tule täysin valmista - mutta mitä mielenkiintoa siinä enää olisi, jos joskus tulisi päivä, kun ei olisi enää mitään tehtävää eikä mitään haastetta edessä? Varsin tylsäksihän elämä silloin kävisi. Ja onneksi ei ole koskaan olemassa ongelmia - on vain haasteita.

Haastattelun lomassa minulle ehdoteltiin myös sellaista ajatusta, että kävisin aikoinaan viittä vaille kesken jääneet kauppakoulun merkonomiopinnot loppuun. Toinen haastattelijoista kun sattui olemaan kyseisen koulun opettaja, ja haastattelukin käytiin kauppakoulun rakennuksessa, ja kun asia tuli sivulauseessa ilmi niin heitettiin ilmaan ajatus että jos mitenkään saisi samalla suoritettua paperit myös tästä tutkinnosta. Nähtäväksi jää nyt, että miten sen saa kaikkien muiden kiireiden yhteyteen suunniteltua ilman, että muut elämän osa-alueet, ensimmäisenä yritystoiminta, kärsii liikaa. Mutta ennen sellaisia mietteitä eletään joulu ja tämä vuosi ensin loppuun ja lähdetään uuteen vuoteen uusin suunnitelmin ja kirkkain ajatuksin, toivon mukaan ajatukset nollanneena ja edes jonkin verran levänneenä. Pakkohan se on sen verran malttaa - jouluhan on tunnetusti vain kerran vuodessa ja nimenomaan rauhoittumiselle varattua aikaa. Sitä ei ole koskaan liikaa, ja nytkun sitä saa viettää ihan luvan kanssa tuntematta syyllisyyttä, niin mitäs sitä turhaan estelemään :-)

8.12.2008 Uusia haasteita

Tänään oli varsin kiireinen päivä, mutta myös poikkeuksellisen piristävä verrattuna viime päiviin jotka ovat menneet lähinnä kotosalla itsenäisen työskentelyn parissa. Pää on taas täynnä uusia ideoita vaikka muille jakaa, johtuen etupäässä muutaman tunnin visiitistä Intotalolla. Tänään oli virallinen aloituspäivä uuden Ensiaskel-koulutuksen jatkovalmennukselle, joka kulkee nimellä Rohkea askel ja on tarkoitettu aloitteleville yrittäjille ja jo jonkin aikaa yritystä pyörittäneille. Tässä vaiheessa, kun on yrittäjänä alkutaipaleella, on muiden "kohtalotovereiden" tuki ja seura äärimmäisen tärkeä voimavara. Yrityksen pyörittäminen ei kuitenkaan ole mitään lastenleikkiä, ja se vaatii ihmiseltä yllättävän paljon varsinkin henkisesti, eikä kukaan yrittäjyyteen perehtymätön henkilö voi samalla lailla ymmärtää erilaisten käytännön ongelmien yllättäessä. Pahimmat sudenkuopat voi onneksi kiertää ottamalla etukäteen oppia muiden tekemistä tavallisimmista virheistä, mutta tuskin kukaan yrittäjä(kään) on selvinnyt kovin pitkälle tekemättä yhtään virhettä tai väärää valintaa matkan varrella. Yhdessä samassa tilanteessa painivien kanssa niitä on hyvä puida läpi ja saada samalla vinkkejä omaa yritystoimintaa ajatellen.

Lisäksi otin haasteen vastaan yrittäjän ammattitutkinnon suorittamisen muodossa. Tavoitteena on talven ja kevään aikana saada hankittua virallinen dokumentti suoritetusta tutkinnosta yrittäjyyden saralla. Mielessä se on ollut jo pitkään, ja nyt siihen tarjoutui sopivasti tilaisuus jota ei malta olla käyttämättä. Toivottavasti vuorokaudessa tunnit riittää, ettei mikään elämän osa-alue kärsi liikoja. Joskus sitä kertakaikkiaan vain innostuu liikaa kun saa mielekästä tekemistä, eikä vain malttaisi millään lopettaa. Nyt on onneksi joulu tuloillaan, joten vaikka sitten hampaita kiristellen täytyy malttaa pitää edes jokunen päivä puhtaasti vapaata työnteosta.

Hirveästi tekisi mieli hommata asuntoon joku nelijalkainen seuralainen, eli lähinnä kissa tai koira. Aina pienestä asti sitä on tottunut että kotona on lemmikkejä ja muitakin eläimiä hevosesta ja lampaista gerbiileihin ja kukkoon, puhumattakaan kissoista ja koirista joita on mukaan vuosien varrella mahtunut monta. Taisipa vuosia sitten olla jokunen kanikin sekä pari marsua. Omilla asuessani minulla on yleensä aina ollut kissa seurana, nyt ei ole Kajaaniin muuton jälkeen muutaman kuukauden aikana ollut ollenkaan lemmikkiä ja välillä tulee sellainen olo, että jotakin puuttuu. Se vaan, että jostain sillekin karvaturrille olisi sitten aikaa kiskottava, ja ennestäänkin tekee tiukkaa sen suhteen. Mutta aika näyttää :-)

3.12.2008 Kun mikään ei riitä

Ajoittaisena työnarkomaanina ja stressaamiseen taipuvaisena luonteena on hermot olleet viime aikoina kovalla koetuksella, kun töitä olisi enemmän kun yksi ihminen ehtii tekemään. Onneksi kolikossa on toinenkin puoli, sillä työnteko pitää myös mielen virkeänä. Mikään ei syö niin paljon ainakaan itseä, kuin se ettei ole mielekästä tekemistä ja päivät kuluu joutilaana neljän seinän sisällä vailla sosiaalista elämää ja haasteita. Kokemusta on siitäkin, tosin vähän, mutta sekin oli ihan tarpeeksi, että tajusi tämän tosiseikan kantapään kautta.

Lisäksi olen aina ollut tehokkaampi tekemään töitä pimeämpään syksy- ja talviaikaan, kuin mitä keväällä ja kesällä, joka on enemmän sellaista hermoloman ja inspiraatioiden hakemisen aikaa. Nyt kuitenkin on ollut niin uskomattoman pimeää, vain muutama hassu valoisampi tunti vuorokaudessa ja nekin menee yleensä ihan huomaamatta ohitse. Lisäksi elohopea on noussut luvattomasti sellaisiin lukemiin, että lumi meinaa huveta silmissä. Ja vain 3 viikkoa jouluun. Ei sellainen peli käy päinsä.

En ole koskaan tietoisesti potenut kaamosväsymystä, mutta väkisin käy mielessä että onko sellaisella ilmiöllä kenties edes hiukan tekemistä tämän stressin keskellä. Ilmankos minä alitajuisesti tänään netistä selailin infoa Kanariansaarista muiden töiden ohessa. Kieltämättä ostos- ja auringonottolomareissu Afrikan kupeeseen tai minnekään muuallekaan, missä auringosta saatava D-vitamiinipitoisuussuositus täyttyy, ei tekisi kovin pahaa.

Eihän sitä koskaan tiedä.

Jos lopettaisi tämän negatiivisten asioiden puimisen vaihteeksi, ja keskittyisi miettimään kaikkea sitä hyvää, mitä omaan elämään on siunaantunut. On huomattavasti helpompaa, kun tiedostaa sen seikan, että vaikka sitä valittaa päivittäin mitä mitättömimmistä asioista, niin aina voisi mennä monin verroin huonomminkin. Lisäksi omassa elämässä on niin suuria voimavaroja, ettei suuretkaan vaikeudet ole koskaan tuntuneet ylitsepääsemättömiltä. Kun vähän katsoo oman pienen maailman ulkopuolelle ja avaa silmät tämän maailman raakuudelle ja kaikelle sille pahalle, mitä täällä tapahtuu, sitä oppii kummasti arvostamaan pieniäkin ilon lähteitä omassa elämässä.

Ja vaikka onhan se kiva käydä katsomassa, mitä näkyy eteläisen auringon alla, mutta loppujen lopuksi on se silti vähintään lottovoitto syntyä Suomeen. Kyllä se kesä tulee tännekin vielä, otetaan sitä ennen ilo irti talvesta.

28.11.2008 Muistoja lapsuudesta

Lunta on satanut viime aikoina mukavasti ja maisema alkaa olla jo omiaan valmistautumaan joulun odotteluun. Siihen ajankohtaan vuodesta, jota lapsena odotti aina kaikkein eniten. Toki joulun merkitys on vuosien varrella muuttunut, nykyään se on muutakin kuin vain päivä, jolloin saa paljon lahjoja. Toki sillä kaikella muullakin jouluun olennaisesti kuuluvalla, kuten ruualla, joulusaunalla ja yhdessäololla, oli silloin merkitystä, mutta eniten sitä odotti että pääsi lukuisiin lahjapaketteihin käsiksi. Tällä iällä sitä alkaa jo materian sijaan osotella enemmän sitä tunnelmaa ja rauhaa, sitä että saa kerrankin ihan luvan kanssa vain olla ja syödä.

Vaikka kyseenalaistankin kärkkäästi kaupungilla asioidessani kauppojen aidon joulumielen liikkeissä soivasta joulumusiikista ja sinnikkäästä joulukoristeluista huolimatta (yrittäjänä ja kaupan alaa opiskelleena sitä huomaa, miten rahan ahneus varsinkin jouluisin suorastaan paistaa läpi), myönnän itsekin tuhlaavani liian monta euroa innostuessani liikaa joulun tunnelman ja lumisen maiseman tuoman hurmoksen mukana. Kuitenkin olen vakaasti päättänyt suunnitella jokaisen antamani lahjan harkiten ja mahdollisimman pitkälle itse tekemällä. Suosittelen kaikille muillekin.

Äskettäin uppouduin tyystin muistojen valtaan, tai oikeastaan ei voi puhua muistoista, kun puhutaan ajasta, josta ei itse kykene mitään muistamaan. Nimittäin selasin isän kirjoittamaa päiväkirjaa vuodelta 1985 - niiltä ajoilta kun itse olen syntynyt. Oli mielenkiintoista perehtyä tarkemmin niihin aikoihin, kun itse on vielä ollut tuloillaan tähän maailmaan. Mieleen muodostui myös parempi kuva omista vauva- ja lapsuusajoista, joista tähän asti on tiennyt vain pieniä välähdyksiä jokusten valokuvien ja vanhempien kertomana. Monesti sen on saanut tätä maailman menoa seuratessa todeta, mutta nyt voin vain muistuttaa itseäni entistä vahvemmin siitä, miten onnellinen loppujen lopuksi saankaan olla siitä kaikesta, mitä minulla on lapsesta saakka ollut. Ei liikoja kylmää materiaa, vaan rakkautta siitäkin edestä. Mikä muu voisi olla sitä tärkeämpää?

Pari otetta päiväkirjasta.

Mitäpä tähän enää muuta voi tuumia, aika sanattomaksi menin pitkästä aikaa jopa minä. Pysyy ainakin tiukasti mielessä se, miten kannattaa aina arvostaa sitä mitä on, eikä haikailla jatkuvasti sitä, mitä ei ole. Ja erityisesti kannattaa pitää arvossa sitä, mitä löytyy pinnan ja kauniin ulkokuoren alta.

Nyt hakemaan muistojen kautta uusia inspiraatioita, ja miettimään, ostaisiko lapsuuden joulujen kunniaksi joulukalenterin, kun vielä kerkiää :-)

27.11.2008

Pitääkseni välillä piirtämisestä luovaa taukoa, ajattelin kasata tähän muutamia yöllisiä ajatuksia ja kuvia tapahtumista ja paikoista, joissa viime aikoina on työn tekemisen ohella tullut näyttäydyttyä. Mikään ei karkoita inspiraatiota ja luovuutta paremmin, kuin kaavoihin kangistuminen, paikoilleen jääminen ja yksinään puurtaminen. Tarvitaan ulkopuolista näkökulmaa, uusia ihmisiä ja maisemia, erilaisia ja haastavia tilanteita ja kokemuksia. Niitä olen itsekin koettanut hakea millon mistäkin ympäristöstä aina tilaisuuden tullen, ja tarkentaen, en itseasiassa ole hakemalla hakenut, sillä todistettu seikka on se, että luovuus ei tule esiin pakottamalla. Parhaat ideat ja keksinnöthän keksitään aina vahingossa.

Allaolevissa kuvissa on kysymys Vuokatissa tapahtuvasta kirjolohen kalastuksesta, jota tässä vastikään itsekin päätin kokeilla. Altaasta tapahtuva kalastus oli lapsuuden kokeilujen jälkeen ensimmäinen laatuaan, "tavallista" kalastamista on tullut joskus kokeiltua ja kivaa puuhaa on :-) Tällä reissulla en itse lohia rannalle nostellut, vaikka kiinni jokunen kävikin.

Satuin täysin sattumalta paikalle juuri, kun Paltamossa ensilumen tultua oli rekka sillan jälkeen ajautunut kaiteen kautta poikittain nuppi linkussa valtatie 22:n tukoksi. Kuvailin paikalla jo hyvän aikaa ennen kun paikalle tuli poliisit tai juuri ketään muutakaan, enkä tietenkään tajunnut, että ehkä olisin voinut lähettää tapahtuneesta kuvia lehdille. No, virheistähän tunnetusti oppii :-) Loppujen lopuksi kaikki kuitenkin hyvin, ja rekka saatiin oikaistua ja liikenne palautumaan pikkuhiljaa ennalleen.

15. marraskuuta pelattiin Kajaanihallilla kajaanilaisen salibandyseura PaPasin kaksi peliä Dynamo Team 95:sta ja RePiä vastaan, ja voitot tulikin kotiin lukemin 10-0 ja 9-3. Kävin katsomassa molemmat pelit siskon kanssa ja kuvailin ahkerasti lähinnä videokuvaa. Kivaa oli, ja samalla varsin tasapainottavaa virikettä työnteolle :-)

Kuvia koneelta selatessani yllätyin, miten monessa paikkaa sitä on ollut ja mitä kaikkea sitä on vuosien varrella tehnytkään. Kannan kameraa paljon mukanani ja taltioin liikkuessani senhetkiset tilanteet muistikortille ja sitä kautta tietokoneelle, josta niitä aina tilaisuuden tullen voin katsella ja hyvässä lykyssä muistella haikeana vielä vanhanakin. Toki on paljon koettuja hetkiä ja tehtyjä retkiä, joista ei ole mitään muuta jäljellä kuin mielessä olevat muistot, ja nekin tulee aina ajoittain mieleen, mutta etenkin näitä satoja ja taas satoja kuvia selaessa iskee välillä kovakin kaipuu kaikkea mennyttä ja koettua kohtaan. Se tunne, kun katselee tilanteita, joita ei enää koskaan voi samalla lailla kokea uudelleen, on välillä aivan kamala. Tunne siitä, että on menettänyt jotain lopullisesti. Onneksi silloin voi lohduttautua sillä, että jokainen uusi päivä on mahdollisuus tehdä uusia muistoja joita haikeana joskus tulevaisuudessa voi sitten muistella. Jokainen eletty päivä, koettu tilanne ja opittu asia rakentaa meistä sitä ihmistä, mitä me olemme. Ilman kaikkia niitä ihmisiä, eläimiä, maisemia ja tilanteita, kaikkea mahdollista, mitä elämääni on kuulunut, olisin taatusti aivan erilainen persoona, kuin mitä olen nyt. Ja vilpittömästi voin todeta, että ei ainakaan harmita vähääkään. Rankkoja kokemuksia on ollut iloisten ohella, niinkin kovia, että moni olisi jättänyt luultavasti leikin sikseen vähemmästäkin, mutta niiden kautta on noustu tähän päivään ja ne ovat kasvattaneet ihmisenä enemmän kuin mikään muu ikinä voisi. Vaikeat asiat vahvistaa, ja vahvempana ihmisenä on suhteellisen helppoa mennä kevyellä mielellä huomiseen tietäen, että kestää taas enemmän tätä elämää kuin mitä eilen.

Älä murehdi eilistä, elä täysillä tätä päivää ja haaveile huomisesta.

Yölliset mietteet jatkuu taas jatkossa, nyt öitä. Klo 01.31.

26.11.2008

Lienee ollut tiedossa aina, että aika on rajallinen asia, mutta itselle se tosiseikka on viime aikoina käynyt yhä todellisemmaksi. Ne 24 tuntia vuorokaudessa ja 7 päivää viikossa eivät muutu miksikään, vaikka sitä miten välillä toivoisi. Tavallaan on hyvä, että pysyy kiireisenä ja poissa pahanteosta, niinkun isä sanoisi, mutta kyllä jokaisella on pakko saada aikaa sillekin, että saa joskus vain olla tekemättä mitään, ilman minkäänlaisia omantunnontuskia. Saanen katsoa tämän seikan kohdalla puhtaasti itse peiliin, sillä jos tiedän, että töitä on tehtävänä (ja yrittäjältähän ne ei tunnetusti lopu ikinä), en täysin osaa rentoutua ja vain "olla", en vaikka ne työt eivät olisikaan kamalan kiireellisiä. Etenkin kun ainakin tässä tapauksessa ne työt ovat itselle mieleisiä. Sanomattakin on silti selvää, ettei siitä pitemmän päälle tule mitään, jos käy niinkuin mm. tänään, että huomaa klo 17.14, ettei ole koko päivänä ehtinyt edes syödä mitään, kun on tehnyt niin innolla töitä. Mahdolliset asiavirheet tässä tekstissä menee muuten sitten sen seikan piikkiin.

Työt eivät kuitenkaan ole ainoa asia, mille tässä elämässä täytyy omistaa aikaa ja vaivaa, ja sehän se ongelma onkin. Ihmisen elämässä on loppujen lopuksi lukematon määrä asioita ja rutiineja, jotka on toistettava säännöllisesti. Ihmisen on pakostakin syötävä, nukuttava, käytävä postilaatikolla ja suihkussa, unohtamatta kauppareissuja, lisäksi sosiaalinen elämä (ja sitä kautta mielenterveys) voi hieman kärsiä jos 24/7 on yksinään kiinni työpöydän äärellä ja alkaa huomaamatta käydä yksipuolisia keskusteluja pöytälampun kanssa. On maksettava laskuja, siivottava ja tiskattava, hoidettava mahdolliset lemmikit, pidettävä yllä erilaisia ihmissuhteita kuten parisuhdetta tai kaverisuhteita (nekään kun eivät pysy hyvänä itsestään), käytettävä autoa tankilla, huollossa ja katsastuksessa, mietittävä huomisen päivän ruokalistaa, suunniteltava joululahjoja... - lista on loputon. Ei mene kauaakaan, kun huomaa seuraukset, jotka johtuvat muiden elämän osa-alueiden laiminlyömisestä, ja sitten ei ole enää kellään kivaa, vähiten itsellä.

Positiivista tässä kaikessa omalla kohdalla on kuitenkin se, että sen tiedostaa itse, ennenkuin on myöhäistä. Voisi siis rauhoittaa työtahtia tälle päivää ja tehdä sen, mikä on jäänyt väliin jo aamusta asti, nimittäin syödä jotain. Tyhjällä tankilla kun ei paraskaan auto kulje minnekään. Jos sitten istuisi alas jonnekin muualle kuin työtuolille, ja olisi hetken vain tekemättä vaihteeksi yhtään mitään :-) suosittelen jokaiselle samaa vähintään kerran päivässä.

P.S. Enää 5 yötä joulukuuhun.

8.11.2008 3 viikkoa ja 2 päivää joulukuuhun

Joku poikkeuksellinen inspiraation ja luovuuden aalto on iskenyt ilmeisesti heti yhtäaikaa ensilumen myötä, sillä useampana päivänä putkeen olen löytänyt itseni tekemästä töitä hullun lailla muiden jokapäiväisten toimenpiteiden jäädessä kuin huomaamatta tekemättä. Lisäksi mielikuvitukseni on suoltanut toinen toistaan ehompia ideoita odottamaan käytännön toteutusta, jopa siihen tahtiin että edellinen idea on jo ehtinyt unohtua kun uutta jo pukkaa, mikä on opettanut minulle ainakin sen, että kynää ja paperia on oltava mukana, meni minne tahansa, sillä inspiraatio ei selvästi katso aikaa eikä paikkaa.

Keli on ollut viime aikoina pitkälti nollan tuntumassa, sen verran alle että lumi on sentään pysynyt maassa ja sitä myöten mielikin paljon virkeämpänä kun kaikkialla ei ole pelkkää synkkää pimeyttä. Ainut miinuspuoli ulkoilun kannalta on ollut armoton liukkaus, joka laannuttaa tehokkaasti pahimmat lenkkeilyhalut.

Mikään ei ole kuitenkaan tehokkaampi keino tahtomattaan synnyttää uusia inspiraationpoikasia, kun ottaa ja lähteä neljän seinän sisältä raikkaaseen ulkoilmaan - tosin juuri silloin ne muistiinpanovälineet ovat jossain aivan muualla kun mukana, ja valikoiva muistikin on jo ehtinyt unohtaa mehukkaimmat ideat tyystin heti kun kynää ja paperia on taas käsillä. Vaikka se harmittaakin, onneksi ne usein tulevat jossain vaiheessa uudelleen mieleen, ja varsinkin viime aikoina ideoita on tullut sellaista liukuhihnatahtia, että muutama unohtunut joutaa hyvin vielä odottamaan vuoroaan tuonnemmaksi.

Joulu on yllättävän lähellä; 6 viikkoa ja 4 päivää aattoon. Viikothan menee tunnetusti kuin huomaamatta, vaikka kuinka koettaisi olla joulua varten liikkeellä jo juhannuksen jälkeen, ja siinäpä sitä sitten ollaan aatonaatonaattona ihmettelemässä että mitäs kellekin lahjaksi. Itse rakastan lahjojen suunnittelua ja niiden hankkimista - tai itse asiassa niiden tekemistä - jopa enemmän kuin lahjojen saamista. Minulla kuitenkin on elämässäni kaikki se, mitä elääkseen tarvitsee, enkä koskaan ole ollut liiemmin materian perään - siksi myös annan mieluummin ajatuksella tehtyjä lahjoja kuin jotain massatuotantorihkamaa jota jokainen tavaratalo puskee hyllyihin harakkoina kiiltävän perään juoksevien kuluttajien riemuksi. Ainoa ongelma on usein lapset, jotka harvemmin osaavat arvostaa mitään tunteella ja ajatuksella tehtyä, kun vaihtoehtona on saada jotain niistä tuhansista leluista ja muista härveleistä, jotka pitävät hirveää ääntä, ovat täysin hyödyttömiä, maksavat ihan liikaa ja joiden pohjassa tai tuotelapussa lukee "Made in China". Lisäksi etenkin lapsille joulu on useimmiten yhdessäolon ja rauhallisen juhlan sijaan ensisijaisesti päivä, jolloin saadaan paljon turhaa tavaraa ja joita sitten ensimmäisenä koulupäivänä tammikuussa luokkakavereiden kanssa kilpaa vertaillaan. Eipä sillä, täytyyhän se ymmärtää, kun itsekin on joskus ollut lapsi, nykyään moni asia on iän mukana tosin muuttunut omassa arvoasteikossa. Pakko silti myöntää, että sisäinen lapsi kaipaa kyllä edelleen joskus sitä tunnetta, kun vilpittömästi uskoi vielä joulupukkiin, vaikkei se ikinä näyttäytynytkään - toi vain vaivihkaa lahjat ulko-oven pieleen ja jatkoi matkaansa ;-)

Vuodatuksen pointti? Ehkäpä se, että ihmiset miettisivät enemmän ajatuksella suunnitellessaan niin joulu- kuin muidenkin lahjojen hankintaa - sen tutun ja turvallisen, jokavuotisen hajuveden tai ne bokserit osaa itse kukin ostaa kaupasta niitä tarvitessaan, ainakin olettaisin niin. Tärkeämpää tässä kylmässä ja kiireisessä maailmassa on osoittaa läheisille, että välittää vilpittömästi, eikä siksi, että se on joku välttämätön velvollisuus. Mikäpä sen osoitukseen olisi parempi ajankohta kuin joulu?

Raha ei todellakaan ole rakkauden mitta.

Nyt taas takaisin sorvin ääreen kirjaamaan ylös uusia inspiraatioita - ei ensilunta, vaan lisää lunta odotellessa - se on moro :-D

2.11.2008

Pikaista päivitystä kaiken kiireen keskellä aiempiin puheisiin, eli siis laittelen tuosta Väylä-lehdessä keskiviikkona olleesta jututsta tarkempaa selkoa ensi viikon aikana, kun tämän viikon aikana en saanut skannattua tuota juttua vielä koneelle.

Sainpas sentään käyntikortit ja tarrat painatettua ja esitekin on kohta painettu, eli ne hommat on kohtapuoleen alta pois. Turha vaan toivoa, että ne hommat siihen loppuisi, kyllä sitä tekemistä riittää niin paljon kun vain tehdä kehtaa, mutta pysyypähän mieli virkeänä :-D

Palaan asiaan paremmalla aikaa uudelleen.

p.s. kauan odotettu ensilumi saapui viimeinkin, perjantaista lähtien on ollut maa valkoisena ainakin täälläpäin Suomea :-)

24.10.2008

Viime päivinä on joutunut koko tähänastisen elämän varrella hankittu piirustustaito ja kaikki muutkin ominaisuudet kuten stressinsietokyky todelliseen koetukseen kun olen omistanut ajan pakollisia toimenpiteitä, kuten syömistä ja nukkumista lukuunottamatta lähes yksinomaan piirtämiselle. Iso kasa keskeneräisiä omia mallitöitä on odottanut pitkän aikaa valmistumistaan, ja pitkällinen odotus on joidenkin niistä kohdalla nyt palkittukin. Muutaman teoksen laitoin myös näille sivuille, niitä voi nähdä muotokuva- ja sukupuu-otsikoiden alla sekä etusivun lehtiössä.

Lisäksi hiusten harvenemista on saanut aikaan myös muut yrittäjyyteen liittyvät toimenpiteet, esimerkkinä mainittakoon suunnittelun alla olevat käyntikortit, tarrat ja esitteet. Lisäksi Paltamon paikallislehti Väylään on tulossa keskiviikkona juttu, siitä lisää ensi viikon puolella. Muut välttämättömät pahat joita yrityksen pyöritys vaatii, ovat tulleet harvinaisen tutuksi, kuten kaikki laskelmat, ALV-ilmoitukset kuukausittain, kirjanpito (onneksi tajusin ulkoistaa edes sen asiantuntijalle) ja vuorokauden ympäri vaivaava stressi, joka vaihtelee vain lievästä päänvaivasta ajoittaisen burn-outin partaalle. Mutta, silti ei passaa valittaa. Yrittäjyys on laaja skaala niin hyviä kuin huonojakin asioita, ja ne kaikki olivat kyllä varsin hyvin tiedostettuna jo hyvissä ajoin ennen yrityksen perustamista. Ilman hetkenkään epäröintiä valitsisin milloin tahansa yrittäjyyden vaihtoehtona työntekijän roolille, sillä vaikka onkin vastuuta, on myös vapautta. Mahdollisuus itse vaikuttaa täysin siihen, mihin suuntaan polku jatkuu, ja miten leveä tie se on kulkea. Jokaisesta vastoinkäymisestä on vastuussa vain itselleen, ja paras keino oppia jotain on yleensä se perinteinen tapa tehdä se kantapään kautta. Elämässä pätee aina monta erilaisia ajatelmaa, joista yksi on se, että se ei pelaa joka pelkää, ja jossei pelaa, ei voi voittaa. Riskien ottaminen on joskus välttämätöntä jos haluaa saavuttaa jotain, ja itselle riskit ovat jopa mieluinen haaste, joka pitää mielenvirkeyden ja motivaation yllä.

Siinäpä jotain ajatuksia näin perjantai-illalta, hyvää lokakuun loppua ja ei muutakuin ensilumen tuloa odotellessa - edelleen :-)

9.10.2008

Syksy on sitten tullut kaiken kiireen ja muun ohjelman keskellä melko varkain, maailma näyttää vähintäänkin erilaiselle kun puut alkaa olla lehdistä paljaita ja värimaailma kaikkea muuta kuin kesäinen. Mukava seurata, miten Suomen luonto muuttaa muotoaan laidasta toiseen vuodenaikojen mukaan, kesän kuumuudesta talven pakkasiin. Itselle syksy on aina ollut kevään ohella sellainen ajankohta vuodesta, milloin jostain syystä saa jostain ylimääräisen energialatauksen ja uusia ideoita syntyy kuin liukuhihnalta. Nytkin niitä on tuntunut tulevan mieleen harva se päivä, jopa siinä määrin että uuden syntyessä edellinen on ehtinyt jo unohtua. Ehkä pitäisi alkaa pitämään mukana sellaista muistiota, mihin voisi laittaa sellaiset väläykset ylös samantien? Eipä varmaan yhtään huonompi idea :-)

Eipä sitten muutakuin ensilumen (ja uusien ideoiden) tuloa odotellessa.

15.9.2008

Lopultakin ensimmäinen sepustus tämänkin otsikon alle. Sivut ovat olleet viime aikoina hieman kehittelyn ja suunnittelun alla, ja käytännön toteutus on suomeksi sanottuna jäänyt tekemättä. Jotta ei kuulostaisi aivan lusmuilulta, puolustelen tapahtunutta teknisillä ongelmilla (noin niinkuin hienosti ilmaistuna) sekä muulla hässäkällä - ei suinkaan ollut turhan ympäripyöreästi selvitetty? Joka tapauksessa, tästä eteenpäin keskityn ahkerammin myös näiden sivujen ylläpitämiseen ja kehittämiseen.

Pitkään siinä meni miettiessä, millainen tulee sivujen lopullinen (ainakin tähänastinen) ulkonäkö olemaan, monta eri versiota piti kehitellä ennenkun lopputulos on tämä. Ei kovin monimutkainen, vaan tarkoituksella yksinkertainen ja selkeä - eli kaikkea sitä, mitä itse en edusta. Nämä ovat samalla sekä henkilökohtaiset että myös yrityksen nettisivut, koska en katsonut tarpeelliseksi tehdä molempia erikseen.